Isä se olikin. "Tule rattaille", sanoi hän. Ei ollut toista tuntevinaankaan.
Anni totteli. He ajoivat mäkeä alas, sitten tuli vastamäki. Silloin Anni nousi seisomaan, otti esille nenäliinansa ja huiskutti sitä. Hän seisoi näin niin kauan, kuin silmä tieltä erotti edes pienen tumman pilkun, sen paikan, jossa Vilho seisoi. Kun sekin katosi näkyvistä, vaipui hän tunnottomana rattaille.
12.
Kun Antti oli neljäntoista vuoden vanha, lopetti hän kansakoulunsa. Isä läksi tutkintoon ja toi pojan kotiin. Hän kehuskeli poikaa, joka kunnialla oli koulun läpi päässyt ja ennusti, että pian hänestä mies tulee. Mutta ei sitä päivää muuten juhlapäivänä pidetty niinkuin Annin loppututkintoa. Äiti varsinkin pelkäsi, että jos hyvin puhuu ja iloitsee, käy pian kuin Annin suhteen. Ei tule iloa, sydänsurua ja huolta vaan.
Teiton emäntä oli vuoden kuluessa paljon vanhentunut. Suru oli murtanut vakoja koko hänen olentoonsa. Selkä oli käynyt kumaraan, tukka harmahtavaksi ja kurttuja oli ilmaantunut, varsinkin otsaan ja silmien ympärille. Ne olivat siihen painuneet päivien huolista ja unettomista öistä.
Siitä päivästä alkaen, jolloin Anni toi Vilhon Teittoon ja jolloin heidänvälinen suhteensa selveni emännälle, piti tämä itseään ainoan ystävänsä pettämänä. Hän ei voinut muuta ajatella, kuin että Anni oli tietänyt kaiken ja juuri siksi oli salannut asian äidiltään. Hän oli kai jo Ilomäellä ollessaan kuullut Vilhon isän ja äitinsä suhteista ja siellä yhdessä sulhasensa kanssa — joksi äiti luuli Vilhoa jo siltä ajalta — päättänyt pitää asian salassa. Hän oli luottanut siihen, että hän on onnen eikä surun lapsi, niinkuin itsekin oli vaarille sanonut. Isä ja äiti olivat aina olleet hänelle hellempiä ja parempia kuin muille. Kaikki olivat häntä hemmotelleet ja hyvänä pitäneet. Hän oli luottanut voimaansa ja onneensa, oli ajatellut, että kun hän vaan pyytää, kyllä sekä isä että äiti heti suostuvat.
Äidin mieli kävi katkeraksi, kun hän tätä ajatteli. Sellainen oli se, joka aina oli oppinut päivän puolella olemaan, aina ilon polkuja polkemaan. Toista oli hänen nuorena ollessaan. Kuka häntä hemmotteli? Äitipuoliko, joka keksi työtä työn perästä, vai isäkö, joka harvoin katsoikaan, jos ei palvelusta pyytänyt. Kuinka se sydäntä kirveli, tuo iloton, valoton lapsuus! Se vihloi ja särki vielä vuosikymmenien kuluttua. — Kokekoon nyt Anni vuorostaan ilottomuutta. Äiti oli koettanut häntä surulta suojata, häätää huolet häneltä, mutta hän ei ollut ymmärtänyt äidin rakkauden arvoa. Olkoon ilman nyt, ilman oli äitikin ollut. Kärsiköön, kärsiä oli äitikin saanut.
Mutta sitten rupesivat taas hellemmät tunteet kolkuttamaan, kun äiti muisti, että Anni nyt juuri oli samanikäinen kuin hän elämänsä suuren surun kohdatessa. Katkeroittaisiko tämä samoin Annin mieltä koko elämänajaksi, kuolettaisiko sen, mikä oli hyvää ja lämmintä hänessä, muuttaen sydämen pehmeän peltomaan karuksi kivikoksi?
Ei, Anni ei ollut sen luontoinen. Mutta — jos hän murtuisi ennen aikojaan, kuolisi ja kuihtuisi pois heidän huomaamattaan?
Äiti tarkasti häntä salaa. Laihtunut hän todella oli. Silmät olivat tulleet kuopille ja olivat saaneet omituisen, himmeän loisteen. Iho oli entistäänkin läpikuultavampi.