"Mitä sinä kaiken päivää sisällä istut?" sanoi äiti äkkiä ja vilkaisi arasti Anniin.
"Enhän minä." Hän nousi verkalleen ja väsyneesti.
"Katsoisit edes, mitä Antti toimittaa! Ei taida olla työssä isän kanssa. Vetelehtii vain laiskana missä vetelehtii."
Anni oli jo ovella lähteäkseen Anttia katsomaan. Hän kulki hitaasti kuin unissakävijä ensin pihan poikki, sitten pellonpiennarta pitkin, kunnes tuli paikalle, jossa oli oppinut pysähtymään. Tätä tietä oli hän nyt vuoden aikaa kulkenut melkein päivittäin, ja aina pysähtyi hän samaan paikkaan, sinne, josta näki niityn, jonka laidalla Vilho ja hän olivat istuneet kerran, tuon yhden ainoan, jolloin he kotipolkuja yhdessä astelivat. Sitä hän nyt katseli ja oli katsellut ei ainoastaan kesäpäivinä, vaan usein sekä syyssateiden vihmoessa vettä vasten silmiä että talven tuiskun tuprutessa.
"Antti", sanoi hän äkkiä, "Anttiahan minun piti hakea." Hän heräsi kuin unesta ja kääntyi talosta lammelle päin vievälle tielle. Lammen ympärillä oli vetistä niittymaata, josta vuosittain saatiin siksi paljon heinää, että sinne oli rakennettu pari latoa. Näitä latoja kohden hän kulki ajatellen, että Antti ehkä ladosta löytyisi. Toinen näistä oli aivan tyhjä, mutta toisessa oli vielä heiniä vähän.
"Antti", sanoi Anni, kun tuli ladon ovelle. "Mitä sinä täällä teet?"
Antti sai sukkelasti jotain heinien alle pistetyksi ja kömpi ylös.
"Mitä sinä panit piiloon?" kysyi Anni lempeällä, surunvoittoisella äänellä.
Poika punastui. "Älä sinä huoli siitä", sanoi hän kuin anteeksi pyytäen.
"Sano sinä vaan, enhän minä sinua koskaan toru."