"Et sinä, sinä olet ainoa hyvä meillä."
"Älä sano, älä." Anni oikein säikähti. "Isä ja äiti — —" yritti hän sanomaan, mutta sitten salpautui ääni aivan.
"Isä ja äitikö? Ne ovat hyviä välistä, mutta tiedät sinä, että äidin kanssa ei ole hyvä puhua, kun sattuu huonolle tuulelle, ja isällä on aina sitä puhumisen porotusta, olipa hyvällä tai huonolla päällä."
"Äidillä on ollut paljon suruja", sanoi Anni hiljaa.
"Suruahan sinullakin on ja kuitenkin olet kuin lammas." Pojan ääni kävi lauhkeaksi ja kiivas katse katosi silmistä.
"Sano nyt, mitä teit", pyysi Anni. Mutta samassa hän painautui mättäälle itkemään.
"Älä itke." Poika heittäytyi polvilleen hänen viereensä. "Minä kerron sinulle kaikki, kunhan et vaan itke etkä äidille sano." Hän veti esiin vanhan korttipelin ja rupesi hätäisesti selittämään, että koetti vain vähän opetella, kun muutkin kaikki osaavat ja hänkin olisi tahtonut oppia.
"Tule pois minun kanssani", pyyteli Anni. "Ei korttipelistä paremmaksi tule."
"Pelaa isäkin."
"Ehkä isä olisikin toisenlainen ja me kaikki onnellisemmat, jos ei isä olisi korttien ja kortinpelaajien ystävä."