"Isä voittaa aina", kuiskasi Antti arasti. "Minäkin tahtoisin oppia yhtä hyväksi. — — Ja tiedätkö, mitä ihmiset sanovat? — Että isä voittaa paholaisen avulla. Sen kuulin kerran koulussa."
"Mutta me olisimme onnellisempia kaikki, jos ei isä olisi oppinut rahaa rakastamaan. Älä sinäkään korteista huoli. Ei niistä hyvää koidu."
"Pelaako Olli?" kysyi Antti arasti. Teki mieli tietää, mutta vähän arvelutti, uskaltaisiko Annilta itseltään kysyä.
"En tiedä."
"Miksi sinä sitten häntä pelkäät?" Antin rohkeus kasvoi.
"Kun isä tahtoo naittaa minut hänelle, vaikken voi häntä sietää. Kun sinä, Antti, kasvat, ymmärrät sinä sen paremmin. Silloin sinun pitää muistaa, ettet rahan tähden mene naimisiin, vaan otat sen, jota oikein sydämestäsi rakastat."
"Niin otankin, ihan kenen itse tahdon." Hän löi nyrkillä polveensa.
"Ja sittenhän sinä jätät nuo kortit, etkö jätäkin?"
Antti arveli. "Se on niin miehekästä ja sitten — sitten — minä luulen, että se on hauskaakin."
"Jätä kuitenkin — minun tähteni! Minä en luule, että kauan enää elän.
Sinä jäät sitten ainoaksi lapseksi. Sinusta pitäisi tulla hyvä poika."