He olivat jo pihalla. "Kyllä sitäkin tahtoisin." — Antti hypisteli lakkiansa. — "Mutta minä tahtoisin tulla oikein mieheksi kanssa. — — Mutta kuule, ethän sinä kerro äidille."
"En, en." Anni läski kätensä hänen olalleen kuin hyväillen, ja silloin tuntui Antista siltä, kuin pitäisi hän Annista enemmän kuin koskaan ennen. Aina Anni oli hiljainen ja lempeä, ja kun nuhteli, kävi se kuin hyväilemällä. Kyllä Antti häntä tahtoi totella ja hänen tähtensä pysyä kotona, vaikka pelihalu sormia syyhyttäisi ja mieli palaisi toisten poikien joukkoon.
Niin kauan kuin kesätöitä kesti, oli Antille helponlaista pysyä päätöksessään. Isä piti häntä kovasti työssä, ja voimain ponnistus maantöissä kevensi mieltä. Mutta sitten tulivat pitkät syyspimeät ja ikävät iltapuhteet. Äiti oli harvasanainen ja umpimielinen. Isä taas, milloin oli kotona, laverteli niitä näitä pitäen puhetta tyhjästä, niin etteivät toiset suunvuoroakaan saaneet. Hauskako siinä oli pojan istua illat pitkään? — —
Jos ei Anni niin rukoilevasti olisi katsonut, niin ei olisi viitsinyt, ei totisesti. Mutta Anni katsoi, katsoi niin, ettei Antti voinut lähteä. Tuo rukoileva, surumielinen katse häntä pidätti. "Älä mene", sanoi se hänelle. "Älä jätä minua yksin vanhempieni kanssa."
Siitä katseesta Antti ymmärsi, että vaikka hän olikin vain kunnoton poikavekara, oli Annista helpompi olla vanhempien seurassa, kun hän oli muassa. Hän oli sisarensa apu ja turva, se ajatus paisutti hänen rintaansa.
Äidin ja Annin väli oli yhä vierasta ja kylmää. Sen oli käynyt kuin tien, jota ei luoda, vaikka talven tuiskut sen umpeen ajavat. Isä taas oli käytöksessään hyvin epätasainen. Milloin hyvitteli Annia, ja kun oli hyvitellyt, alkoi puhua Ollista, milloin näykki ja pisteli jos mitä. Annin erityinen pieni huonekin, josta hän oli niin paljon iloinnut, jätettiin talven tullen kylmilleen. "Mitä sitä suotta lämmittää", sanoi isä. "Mokoma mamsseli, sopii sen muiden joukossa asua. Ei se ole meitä hienommaksi luotu, uppiniskaisemmaksi vain."
Silloin vihloi äidin sydäntä. "Olisin minä suonut sen helpotuksen sinulle", sanoi hän hiljaa.
Anni katsoi pitkään äitiin ja hänen silmänsä vettyivät. Mutta hän ei sanonut mitään, läksi vaan hitaasti tavaroitaan kokoamaan.
Hänellä oli nurkkahuoneessaan pieni, lukollinen kirstu, jossa hän oli säilyttänyt sellaista, jota ei muille tahtonut näyttää. Sen hän avasi ja rupesi sisältöä tarkastamaan. Päällimmäisenä oli vaaleahko sininen pumpulikangas, se, jonka hän oli kutonut odottaessaan keväisiä onnen päiviä. Hän oli sen huolellisesti kätkenyt, jottei äiti tai isä näkisi ja vaatisi puvuksi valmistamaan. Hän tahtoi sen säilyttää koskemattomana muistona toivonsa ja kärsimystensä ajalta. Hän levitti kankaan eteensä ja etsi sen poimuista sinne kätkemiään kirjeitä. Siinä oli pari, jotka hän Alman kautta salaa oli saanut Vilholta, ja sitten Vilhon ensimmäinen kortti, joka oli tullut keväällä. Vielä oli siinä se paperikäärö, jonka Vilho pappilassa oli pistänyt hänen käteensä ja joka sisälsi kaksi Vilhon isän kirjoittamaa lehtistä, jotka hänen olisi pitänyt antaa äidille, mutta joista ei ollut hennonnut luopua. Hän aina puolustautui sillä, että saapihan äiti ne sitten. — Ei siihen pitkältä ole.
Hän haki laatikostaan pienen lyijykynän, otti vanhasta kouluvihosta paperiliuskan ja kirjoitti siihen vapisevin käsin päivämäärän. Sitten hän jatkoi: "Tänään jätän huoneeni. Äiti puhui minulle hyvin lempeästi. Olisin tahtonut kiittää, mutta en jaksanut. Sydämeni on sairas. En minä kauan tarvitse huonetta. Minä toivon, että teille tulee paljon iloa Antista, äidille varsinkin." Sitten kääri hän paperin kokoon ja kirjoitti ulkopuoleiselle sivulle "äiti". Hän yhdisti Vilhon isän kirjoittamat kirjeet tämän kanssa ja pani paperin, johon kirjoitti osoitteen, niiden ympärille.