Sitten hän otti taulunsa seinästä ja katseli sitä hetken aikaa. "Hyvästi, pikku punatulkku", sanoi hän hiljaa, pani kirjeet taulun päälle ja kääri kaikki pumpulikankaan sisälle. Sitten hän pani ne kaikki kirstuun, väänsi lukon kiinni, otti avaimen suulta ja läksi viemään ullakolle.
"Minulla on kirstussani vähän tavaroita", sanoi hän äidilleen ullakolta palatessaan. "Avain on minulla kaulassani. Ottakaa se sieltä, kun minä en sitä enää tarvitse. Ne tavarat ovat kaikki teille. — Ne ovat ainoa perintöni", lisäsi hän ja koetti hymyillä.
"Kyllä hän kuolee", ajatteli äiti. Ja hän tunsi sydämensä sulavan. Ehkä oli hän ollut liian ankara, ehkä arvostellut tyttöä väärin.
"Se minuun niin koski", rupesi hän illemmalla selittämään, "kun et minulle koskaan sanaakaan sanonut. Tiesit kaiken, etkä kuitenkaan puhunut."
Anni nosti katseensa ompeluksesta. "En tiennyt ennen kuin Vilhon tultua. Aavistamaan rupesin heti, kun kerroit nuoruudestasi, mutta minä pelkäsin totuutta — en sinua" — lisäsi hän äkkiä, ja puna puhkesi hänen kalpeille poskillensa — "siksi en rohjennut puhua."
"Jos minä sen tiesin, jos sen tiesin!" Emäntä huojutteli ruumistaan edestakaisin. Hänen tuli mieleensä kaikki katkerat sanat, kaikki kiusaavat ajatukset. Kuinka hän oli saattanut melkein nauttia siitä surusta, joka kalvoi kahden sydäntä. Kuinka hän oli mieleensä palauttanut kuvan Vilhosta, kun hän Teitosta läksi kalpeana, masennuksissa, yhden ainoan iskun nujertamana, ja miten se näky oli oikein sydäntä hivellyt! "Mene, mene", oli hän toistanut itsekseen. "Noin minäkin kerran kuljin." — Ja hän oli unohtanut, että hän näki pojan, eikä isää edessään.
Nyt muistui se kaikki mieleen, muistui ja kolkutteli kalvavasti sydämen ovella. "Minä en tiennyt, en aavistanut", sanoi hän itsekseen. — Mutta siitä asti parani Annin ja hänen äitinsä väli.
Isä sitävastoin kävi Annille yhä tylymmäksi. Hänestä Anni oli nyt oikkuillut tarpeeksi. Nyt vaati hän taipumista ja mukautumista.
"Minä en voi", sanoi Anni välistä isän ehdotuksiin. Toiste hän ei puhunut mitään, kuunteli vain, kuunteli vastustamatta, väistymättä, posken punoittumatta, silmän kyyneltymättä.
"Tämä käy jo yli rajojen", pauhasi isä. "Tästä on loppu tehtävä."