"Sitä, että olen hänet luvannut Ollille enkä sanaani syö. Ha-ha-ha-haa.
Meidän onni se on, ettei ne naiset Ollia suvaitse, kyllä se ei muuten
kai odottamaan olisi ruvennut. Mutta ovat tainneet muutkin hylkiä.
Hohoijaa, kuka niiden metkuja ymmärtää!"
"Oletko sinä järjiltäsi! Tämä tappaa tytön."
"Ei se henki niin hevillä lähde! Ole huoleti, mamma. Vielä sinä terveitä lapsenlapsia hoitelet."
"Olisin tiennyt, kun otin." Emäntä väänteli käsiään.
"Niin, sanos muuta", nauraa hohotti isäntä ulos lähtiessään. Mutta emäntä hoiperteli tuskissaan huoneesta huoneeseen. Hukka hänet perisi, Annin, hänet ja koko talon. Anni tästä ei ikinä toipuisi, se oli varmaa. Kunhan ei vain itselleen vielä pahaa tekisi. — Värisytti, kun sitä ajatteli. — Ja se lampikin, kun oli siinä niin lähellä, se syvä, salaperäinen lampi, jonka laineet niin surullisesti rantaan solisivat, kertoen vihasta, kirouksesta ja veljesmurhasta.
Kovin se Anni viipyi! Oli jo monta tuntia kulunut siitä, kun hän läksi.
Äitiä rupesi pelottamaan. Etsiä olisi pitänyt, mutta rohkeus petti. —
Hän kierteli vähän pihalla ja palasi taas sisään.
Hyvä Jumala, kuinka hän uskaltaisi mennä hakemaan!
Silloin rupesi outoa ääntä kuulumaan pihalta. Emäntä meni ulos rappusille. Siellä tuli Anni tietä pitkin, tuli, Jumalan kiitos! Mutta miten se lauleli ja hoilotteli kuin humalainen! Ja mitä sillä oli päässä? Kukkia? Eihän vielä näin aikaiseen, mutta ruskettunutta talvenvanhaa heinää, jota oli repinyt pellon penkereeltä.
"Anni", sanoi äiti ja astui vastaan. Mutta Anni vain lauleli.
"Tule sisään, ethän vielä ole syönytkään."