Teitossa ei ensi hetkinä edes huomattu, mitä oli tapahtunut. Isäntä, kun löysi emännän pää nojassa portinpieltä vasten, yritti käsipuolesta nostamaan. "Mikäs mamman tähän on kaatanut?" kysyi hän nostaessaan ja naurahti. Silloin emäntä katsoi häneen silmät raukeina ja katse murtuneena.
"Etkö sinä sitten tiedä, vai mitä vielä kyselet?"
"Tiedä mitä?"
"Mikä on seurauksena sinun omista teoistasi? Mene sitten katsomaan. Hae Anni ja katso, mitä on tullut ainoasta tyttärestäsi, isän ja äidin ylpeydestä."
"Tuollahan se." — Isäntä katsoi tielle päin — "ja Rajalan Leenakin." Hän rupesi kulkemaan vastaan ja kun lähemmä tuli, selveni hänelle, mitä oli tapahtunut. Johan nyt! Kuka sitä olisi uskonut. Hän kun vaan oli ajatellut, että kun se tulee painetuksi ja kaikki saavat tiedon, ei Anni enää viitsi vastustaa. Ja kun Ollikin oli syyttänyt, että hän syö sanansa, ja Ilomäen emäntä kun oli puhellut, miten hän Annia oli pitänyt aivan kuin tytärtä talossa ja vastakin pitäisi. Eihän sitä muuta voinut ajatella, kuin että asia onnellisesti päättyisi.
"Hei, isä!" huusi Anni, sieppasi seppeleen kulmiltaan ja huitoi sitä ilmassa. "Katso kuinka tuulee! Noin vain, noin! Etkö sinä ymmärrä, että nyt tulee häitä!"
"Oletko sinä siivolla, huudat että maantielle kuuluu!" Isäntä polkaisi jalkaa. Paras olla luja, eiköpä sitten saisi asettumaan. Mutta silloin Anni suuttui, syöksi päin ja olisi kynsinyt isältä silmät, jos ei isä olisi saanut hänestä kiinni ja nujertanut maahan alleen.
Melu oli pihalta päässyt tunkeutumaan vaarinkin komeroon. Puoleksi peloissaan, puoleksi uteliaana hän tulla hoiperteli ulos, katsomaan, mitä oli tekeillä. Hän ymmärsi heti asian, ja viekas, ilkeä ilon ilme kuvastui samassa hänen kasvoillaan. Oli kuin hän tyytyväisenä olisi ajatellut, että eipä hän enää yksin tässä talossa ole toisenlainen kuin muut, on heitä samanlaisia ainakin kaksi.
"Ottipa se tuonkin", sopersi hän kuin itsekseen, kun nauraen mielettömän häijyä naurua hoiperteli lähemmä. Mutta äkkiä hänen kasvojensa ilme muuttui. Hän nosti uhkaavana kätensä taivasta kohden ja seisoi hetken suorana, synkkänä kuin tuomiota julistava profeetta tuulen liehuttaessa hänen harvoja, lumivalkeita hapsiansa. "Voi, voi", huusi hän ja ääni kaikui kauas ympäristöön. "Se kasvaa, kasvaa vain, se suuri vuori, eikä kuulu voittajaa, ei mistään." Sen sanottuaan kääntyi äkkiä ja läksi hoippuen kulkemaan takaisin huoneeseensa.
Ei kukaan liikahtanut paikaltaan, eivät ajatelleet, että olisi pitänyt mennä auttamaan, mennä tukemaan, ettei kompastuisi. He eivät muistaneet, että hän oli heikkopäinen seitsenkymmenvuotias, joka tuskin pystyssä pysyi. Hän oli heistä ainoastaan Jumalan sanansaattaja, Jumalan kovan ja ankaran tuomion julistaja. Ja kun ääni taivaasta oli puhunut, kun Jumala oli tuomionsa julistanut, kuka uskaltaisi vastustaa?