Anni makasi yhä hiljaa maassa isän pidellessä hänen käsiään. Emäntä oli nojautunut kaivon kantta vasten, ja Rajalan Leena seisoi vesissä silmin, kädet ristiin kytkeytyneinä.
Emäntä tointui ensimmäisenä. "Meidän täytyy saada Anni levolle", sanoi hän, koettaen puhua tyynesti ja käskevästä. "Isä, heitä irti! Tulethan sinä äidin kanssa?"
Anni ei vastannut. Hän vain itki kasvot maata vasten. Sittenkun hänen raivonsa oli asettunut, oli hän ruvennut itkemään hiljaa ja hillitysti kuin väsynyt lapsi. "Tule nyt!"
Isä laski kädet vapaiksi, ja äiti yhdessä Leenan kanssa koetti kuljettaa häntä puoleksi taluttamalla puoleksi kantamalla. Hän ei vastustellut, kulki heidän tukemanaan kuin tahdoton.
"Viedään tänne!" Emäntä viittasi vierashuoneeseen päin. "Pannaan puita uuniin. Kyllä sitten tarkenee. Minä valvon täällä luona."
Leena teki tilan ja emäntä rupesi riisumaan Annia, Silloin hän löysi avaimen, josta Anni oli puhunut. Hän aukaisi solmun varovasti ja vetäisi nauhan, johon avain oli kiinnitetty, äkkiä Annin huomaamatta käteensä. Sitten pisti hän sen taskuunsa ja jatkoi riisumista.
"Jäisin minä tänne yöksi, jos emäntä tahtoo", ehdotti Leena. Mutta Anna tahtoi olla kahden tyttärensä kanssa.
"Voihan joku piikatytöistä nukkua salissa, jos apua tarvittaisiin!
Pyydän toiste, jos tätä jatkumaan rupeaa."
"Tästä se vasta juttu tulee", sanoi isäntä illemmalla, kun tuli katsomaan, nukkuiko Anni.
"Niinhän se tulee." Emäntä ei katsonut häneen. Mutta vähän ajan perästä hän jatkoi. "Minä olen ajatellut paljon tässä istuessani vuoteen laidalla. Jos tämmöistä jatkuu, täytyy sinun viedä hänet sairaalaan. Siellä hän parantuu, jos parantua voi, ja jollei, niin on ainakin kotoa poissa. Mitenkä hänet täällä pitäisimme. Sanoisivat pian ihmiset, että tämä on houruin laitos."