"Entä sitten?"
"Vai et sinä siitä välittäisi? Ajattelisit nyt edes Anttia. Hänhän tämän kerran perii, perii talon ja talon maineenkin, olipa se sitten hyvä tai paha."
"Ja mistä ne rahat sitten kaikkeen riittävät?"
"Rahaa sinulla kyllä on, mutta jos et henno omistasi ottaa, niin myy minun tavaroitani ja maksa niillä."
"No, no, totta kai tässä jokin keino keksitään. Katsotaan nyt ensin, rupeaako tästä asiat paremmalle puolelle kääntymään, vai miten."
Mutta parannusta ei näyttänyt kuuluvan. Viikon päivät pidettiin Annia kotona ja odotettiin, eikö rauhoittuisi. Mutta turhaan. Hän oli vuoroon hiljainen ja sävyisä, vuoroon niin hurjistunut, että täytyi väkivaltaa käyttää. Mutta oli hän kummassa tilassa hyvänsä, ei hän selvää ajatusta voinut ajatella, puhui aina puhuessaan kuin kuumehoureissa oleva ja yritteli raivostuessaan karkaamaankin. Levollisena ollessaan hän taas makasi hiljaisena ja väsyneenä vuoteessa.
Äiti valvoi yöt päivät hänen luonaan. Pari kertaa auttoi Rajalan Leena häntä, mutta muuten oli hän yksin. Ensimmäisenä iltana Annin sairastumisesta oli hän käskenyt yhden palvelustytöistä saliin nukkumaan, jotta olisi saapuvilla, jos apua tarvittaisiin. Mutta kun hän aamusella tuli kamarista saliin, ei tyttöä näkynyt, Antti vain makasi täysissä vaatteissa puisen sohvan kannella. Hänellä oli päällystakkinsa päänalaisena ja loimi peitteenä. Hän nukkui raskaasti huokuen kuin sellainen, joka kauan valvottuaan on vaipunut syvään, rauhalliseen uneen.
Äiti jäi poikaa katselemaan. Vai oli se tuossa maannut, tullut salaa
kenenkään tietämättä, jotta saisi olla apuna apua tarvittaessa. —
Anna kääntyi poispäin ja sydäntä sulattava itku tyrskähti esiin. —
Senjälkeen ei hän enää tyttöjä saliin pyytänyt. Se paikka oli Antin.
"Ei tässä muu auta, kuin lähteä sairaalaan viemään", sanoi isäntä vihdoin. Hän laittoi kaikki kompeet kuntoon ja lupasi lähteä, kun vain saisi Annin suostumaan.
Äiti koetti hyvitellen kertoa, että "isä vie matkalle niinkuin silloin kerran", ja Anni suostui nauraen, sanoipa vielä "aina pitäneensä matkustamisesta". Äidin täytyi hymyillä, vaikka itku oli hymyn kuolettaa. Miten nuo poloiset usein puhuivatkin asian aivan niinkuin se oli! Matkustaminen, sehän Annille aina oli ollutkin niin ääretön ilo, ja muistipa sitä vielä!