"Ehkä hän vielä siitä paranee", lohdutteli äiti itseään, kootessaan
Annin tavaroita. Mutta raskasta työtä se sittenkin oli.
Päivä, jolloin isä ja Anni tekivät lähtöä, oli kirkas ja keväinen. Lumikin oli jo siksi sulanut, että rattailla kulkeminen kävi tavallisen hyvin.
"Muista nyt toimittaa, että joku sieltä sairaalasta meille vastaa, kun kirjoitamme, ettei se sinne jää kuin elävänä haudattu, vaan että tietoja antavat", varoitteli emäntä vielä pihalla. — — "Ja kulkekaa nyt kauniisti, muistathan, ja hellävaroin."
"Kyllä, kyllä." Isäntä otti ohjakset käteensä. "Hyvästi, Anni!"
"Hyvästi." Anni naurahti iloisesti. Rattaat pyörähtivät pihasta. Antti sulki portin, ja emäntä meni sisälle. Häntä ei sitten näkynyt moneen tuntiin. Vasta iltapuolella hän taas ilmaantui keittiöön ja rupesi hätäisesti askareita toimittamaan kuin se, jonka tehtävät ovat myöhästyneet. Antti oli rengin kanssa ulkotöissä ja palvelijattaret askartelivat puhumattomina niinkuin emäntäkin. Ei kukaan uskaltanut sanaakaan sanoa muuta, kuin mitä työ ja toimet vaativat.
Vasta kun emäntä sanoi hyvää yötä ja sulki kamarin oven, pääsi kuin helpotuksen huokaus tyttöjen rinnasta. Ei se elämä ennenkään ollut kovin iloista Teitossa ollut, mutta ei sen paranemisesta nyt ainakaan toivoa ollut.
Kamarissa otti emäntä sillä aikaa laatikostaan esille pienen käärön, jonka hellävaroin aukaisi. Se sisälsi ne kirjeet, jotka Anni hänelle oman kirjeensä ohessa oli jättänyt. Hän oli ullakolla yksinäisyydessä avannut Annin jättämän kirstun, oli sen tyhjentänyt ja taas pannut hellävaroin takaisin kaiken, taulun, pumpulikankaan ja muut. Kirjeet yksin hän oli ottanut erikseen. Hän oli lukenut Annin kirjoittamat rivit uudelleen ja taas uudelleen, kunnes niitä ulkoa itsekseen toisteli. Ja joka kerralla ne milloin lempeydellään hivelivät hänen sairasta, sydäntään, milloin vihloivat terävästi kuin veitsen kärki. — —
Että hän oli tyttärelleen ollut niin tyly, että oli voinut vihaa ja katkeruutta kantaa silloin, kun tyttö paraiten olisi ollut avun ja hellyyden tarpeessa!
"Äiti puhui minulle hyvin lempeästi. Olisin tahtonut kiittää, mutta en jaksanut", niin siinä oli.
— Kai Anni usein oli ollut lempeyden ja hellyyden tarpeessa, mutta äidiltä ei hänelle sitä ollut riittänyt. Miten hän nyt sitä katui, miten soimasi itseään siitä! Mutta se oli kaikki tuon yhden ainoan syytä, hänen, joka kerran oli Annan nuoruudenonnen säpäleiksi särkenyt ja joka nyt poikansa kautta oli häneltä riistänyt vielä enemmän: äidin toiveet tyhjäksi tehnyt, äidin ilon murheeksi muuttanut!