Ja hän, tuo yksi ja sama, oli hengenmies olevinaan. Hän julisti toisille elämäntietä, neuvoi, varoitteli ja nuhteli. Mutta miten tunsi hän oman syyllisyytensä, hän, joka muille heidän syntisyyttään toitotteli?
Anna käänsi hitaasti auki toisen papereista. Se näytti päiväkirjasta revityltä lehdeltä ja ylälaidassa oli päivämäärä, josta Anna näki, että se oli kirjoitettu pari viikkoa sen jälkeen kun Martti Lehto yhdessä Vilhon kanssa oli käynyt Teitossa.
Anna alkoi hitaasti lukea: — "Ihmeellinen Jumalan johdatus oli, että minä aivan 'sattumalta', kuten ihmiset sanovat, jouduin hänen kotiinsa, joka oli nuoruuteni paras ystävä ja ensimmäinen rakkauteni. Hänen pitäisi oikeastaan olla vaimoni nyt. Mutta miksi ei ole? Näin kysyn itseltäni. En ole ennen ajatellut, että olisin menetellyt väärin häntä kohtaan, mutta tavatessani hänet nyt parinkymmenen vuoden kuluttua tulin sitä ajatelleeksi. Hän tuntui olevan kova ja katkera minun puhuessani hänelle elämäntiestä."
Annan posket rupesivat hehkumaan ja hän puristi kirjettä hetken, aikoen repiä palasiksi, mutta sitten hän malttoi mielensä ja jatkoi:
"En voi olla syyttämättä itseäni siitä. Minä olin ollut hänen ystävänsä lapsuudesta saakka, ja olin nuorena ylioppilaana kylläkin selvään osoittanut, että rakastin häntä. Sitten Jumala herätti minut suruttomuuden unesta. Pysähdyin kulussani, käännyin etsimään elämän tietä ja tahdoin muitakin sille tielle palauttaa. Anna oli lujaluontoinen, ylpeä ja itsenäinen. Hän pani vastaan. Silloin jätin hänet. Jouduin perheeseen, jossa oli herttainen, lempeäluonteinen tytär. Ajattelin, että hän oli Jumalan lahja minulle, ja niin menimme naimisiin. Koetin kyllä sen jälkeen taas lähestyä kasvatusvanhempiani ja -sisariani. Kirjoitin heille ensi kerran, kun päätin taas uudelleen ryhtyä lukujani jatkamaan, ja toisen, kun tulin papiksi vihityksi. Mutta kirjeeni tulivat aukaisemattomina palautetuiksi — kenties Annan tietämättä ainoastaan kasvatusisäni tahdosta. Siten vieraannuimme vähitellen kokonaan ja menneisyys haihtui kutakuinkin mielestäni."
"Käyntini Teitossa, Annan nykyisessä kodissa, herätti sen eloon. Se herätti myöskin syyllisyyden tunteen. — Sattui niin kummasti, että pari päivää tuon käyntini jälkeen jouduin seuraan, jossa kaksi nuorta irvihammasta teki pilaa papeista, muun muassa heidän naimakaupoistaan. Toinen heistä ivaili sitä, että papit muka aina naivat sen, 'jonka Jumala heille antaa', vaikka se muista nähden sattuu olemaan joku, jonka he oman nokkansa mukaan valitsevat. Teki mieleni antaa ilvehtijöitä korville, mutta käsi ei noussutkaan. Moitteen sanaa ei syntynyt. Tunsin mitä David tunsi, huudahtaessaan: 'Herra on käskenyt hänen kiroilla'."
"Olin ollut valitsevinani Jumalan mielen mukaan, mutta enkö itse sittenkin ollut ohjaamassa? Eikö se olisi ollut Jumalan tahdon mukaista, että olisin ollut uskollinen ja siten ehkä voittanut vastahakoisenkin mielen? Tämä kysymys minua ahdistaa ja kalvaa."
"Rakas vaimoni, kun kerran luet tätä, niin muista, että sinä tai joku lapsistani, jos satutte tekemisiin Teittolaisten kanssa, koetatte Annalle tai hänen jälkeläisilleen korvata, mitä minä olen rikkonut. Mielelläni tahtoisin myöskin, että hänen tietoonsa tulisi, mitä olen ajatellut ja tuntenut. Hän silloin ehkä antaisi anteeksi eikä syyttäisi herännyttä tilaani siitä, mitä olen tehnyt, vaan näkisi, että tunnen ja tunnustan sen oman huonouteni syyksi. — Hänelle, niinkuin itselleni ja meille kaikille, rukoilen Jumalan armoa ja anteeksiantamusta."
Kirje valahti Annan kädestä. Oli jo tullut pimeä, niin ettei lukea nähnyt, ja tuossa oli vielä toinen kirje, joka ehkä sisälsi yhtä paljon hänen olemuksensa sisimpää järisyttäviä tietoja. Mutta sitä hän ei nyt jaksanut ajatella. Hän vaan jäi eteensä tuijottamaan myrskyn käydessä kovana hänen sydämessään. — Kauan istuttuaan näin ajatuksiinsa vaipuneena ja yksin pimeässä, nousi Anna äkkiä, sytytti lampun ja meni keittiön läpi huoneeseen, jossa Antti nukkui. Hänen täytyi nähdä poika, olihan hän hänen ainokaisensa nyt.
"Toivon että teille tulee paljon iloa Antista", niin oli Anni kirjoittanut.