Vieläkö äiti uskaltaisi toivoa? Eivätkö toiveet olleet ainoastaan virvatulia, jotka syntyivät välkähtäen houkutellakseen puoleensa ja sitten sammuakseen, jättäen pettyneen ja erehtyneen kulkijan yksin pimeään. Oliko toisenlaisiakin, jotka loistivat, lämmittivät ja saattoivat kerran onnen satamaan? Saisiko hän koskaan elämässään sellaista kokea?
Antti nukkui sikeätä, levollista unta. Hengitys oli tyyntä ja tasaista, ja terveyden puna oli poskille kohonnut.
"Ethän meille vaan surua tee, ethän!" Äiti kumartui hänen puoleensa ja pyyhkäisi tukan silmiltä. Koko hänen ruumiinsa vapisi, mutta silmät pysyivät kostumatta. Lähde oli jo kuiviin vuotanut.
Niin, vielähän se toinen kirje oli lukematta, muisti hän palattuaan takaisin huoneeseensa. Hän otti sen tuolilta, johon sen oli viskannut ja istuutui vuoteen laidalle lukemaan. Paperi oli kääritty pienemmäksi kuin edellinen ja oli nähtävästi myöhemmin pistetty toisen sisälle, jotta ne yhdessä tulisivat luetuiksi. Päivämäärästä huomasi Anna, että tämä oli kirjoitettu melkein puoli vuotta myöhemmin.
"Käydessäni Kotajärven pitäjässä Teiton talossa", alkoi kirjoitus, "jouduin aamulla ennen poislähtöäni puheisiin talon vanhan vaarin kanssa, jota yleisesti pidetään heikkomielisenä. Outoa hänen puheensa oli, mutta kaikesta höperyydestään huolimatta tuntui hänellä olevan järkeä aika paljon. Hän näkyi olevan kovin arka ja säikkyvä. luullakseni on hänen heikkomielisyytensä johtunut joko ahneudesta tai jostakin rikoksesta, jota hän salaa. Kovasti näkyi hän pelkäävän Annaa, talon nykyistä emäntää, ja uskoi minulle suurena salaisuutena, että ennen hän oli ollut kihloissa Annan kanssa, mutta tämä oli hänet muka jättänyt, saadessaan papin. En silloin tiennyt, miten asian laita oli, mutta todistin hänelle, ettei Anna ikänsäkään puolesta voinut olla se, joksi ukko häntä luuli. Arviokaupalla sanoin sitten päättävästi, että se oli hänen äitinsä, jota ukko ajatteli. Tämä selitys näkyi vanhusta tyydyttävän."
"Myöhemmin olen asiaa tiedustellut Annan kotipitäjästä ja saanut selvän siitä, että arvasin oikein. Annan oma äiti, joka eli ainoastaan pari vuotta naimisiin mentyään, oli entinen palvelijatar, ja sanotaan hänen olleen kihloissa ulkopitäjäläisen kanssa, jonka nimikin sopii vaariin. — Ihmeellistä on elämä, tytär joutui tietämättään sovittamaan äitinsä rikoksen naidessaan sen miehen pojan, jonka hänen äitinsä oli pettänyt. — Miten saanevat meidän lapsemme sovittaa rikoksemme, mitä kärsiä vanhempiensa erehdyksistä?"
Anna viskasi kirjeen kauaksi luotaan. Siinä oli vastaus kysymykseen, jota hän vuosikausia oli miettinyt, siinä selvitystä moneen kohtaan. Ja kuitenkin poltti tuo paperi kuin tuli.
Vai oli hänen äitinsä elämä ollut sellaista! Siksikö hän, tytär, ehkä petettiin, että äiti kerran oli pettänyt? Ja entä nuo kauheat sanat: "Miten saanevat meidän lapsemme sovittaa rikoksemme, mitä kärsiä vanhempiensa erehdyksistä?"
Hän kalpeni ja kiristi hammasta kuin kovassa ruumiillisessa tuskassa. Mielenliikutus oli seurannut mielenliikutusta. Nyt oli mitta täysi, voimat lopussa. Hän ei jaksanut ajatella, ei surra. Hän heittäytyi takaisin vuoteelle ja vaipui viimeinkin syvään, levottomaan uneen.
13.