"Niillä on pahat silmät", sanoi Anni puristaen hoitajattaren kättä.
"Minä tahdon mennä pois täältä."
"He ovat hyvin kipeitä ja monella on ollut paljon surua. Mutta he ovat hyviä kaikki."
"Onko heillä ollut surua? Minullakin on ollut paljon, oikein paljon kerran, siitä on nyt jo pitkä aika." Hän rupesi taas hiljaa nyyhkyttämään.
"Tässä on vuode, pankaa nyt lepäämään." Nuori hoitajatar riisui Annin.
"Matka on ollut pitkä."
"Hyvin pitkä", toisti Anni. "Tiedättekö", jatkoi hän kuiskaillen, "olen matkustellut siitä asti, kun hän läksi. Matkalla me tapasimme ensi kertaa, ja nyt matkustan aina vaan siksi, kunnes hän löytyy."
"Niin minäkin", sanoi hoitajatar ja nyökäytti päätään. Hän oli heti ensi näkemältä kiintynyt Anniin, ja myötätunto auttoi häntä pääsemään Annin ajatuksenjuoksun perille. "Niin me teemme kaikki", puheli hän, yhä hiljalleen ja huomaamatta jatkaen riisumista. "Me matkustamme paljon ja kauaksi, aina etsien sitä yhtä ja ainoata, jota sydän ikävöi."
"Te ymmärrätte", sopersi Anni, tyytyväisenä. "Te ymmärrätte, kun teillä on juhla."
"Mutta nyt teidän pitää nukkua, muuten ette jaksa juhlaa odottaa."
"Ei se minulle tule kuitenkaan." Anni nousi istualleen vuoteessa, ja näytti hetken siltä kuin hän olisi aikonut karata ylös. Mutta hoitajatar sai hänet rauhoitetuksi.
"Teidän pitää vielä matkustaa paljon, ennenkuin löydätte hänet. Mutta te väsytte kesken, jos ette nuku nyt."