Silloin Anni paneutui takaisin vuoteeseen. Hän ei ollut nukkunut sitten, kun kotona Teitossa. Matka oli väsyttänyt. Kaikki uudet vaikutukset olivat sielun voimia kysyneet. Maattuaan hetken hiljaa silmillään seuraten hoitajatarta, joka askarteli huoneessa, vaipui hän raskaaseen ja sikeään uneen.
Miten kuihtuneen ja kärsivän näköinen hän oli! Nuori hoitajatar nosti peitteen paremmin hänen hartioilleen. Ja miten erilainen kuin ylpeäluontoinen, kerskuva isänsä, joka hänet oli tuonut! Koko kummallinen tarina mahtoi piillä heidän historiassaan.
Käytävästä kuului melua. Siellä olivat toiset riitaantuneet töissään, toiset töllistelivät ihmeissään vieraisiin, jotka ylihoitajattaren saattamina katselivat laitosta. Muuan keski-ikäinen neiti, kissa sylissään, tuli juosten vieraita vastaan ja heitti kissan vieraan silmille. Melua, riitaa, naurua, iloisia, säikähtyneitä ja ilkkuvia huudahduksia kuului vuoroon. Ne kutsuivat hoitajatarta uneen vaipuneen luota toisiin askareihin; mutta hänen ajatuksensa seurasivat Annia yhtenään.
Mitenkähän hän olikin Anniin niin kiintynyt heti ensi näkemältä? Ihmeellistä se oli. Mutta niin se oli sielultaan sairaita hoidettaessa kuin muitakin, että sitä tahtomattaan kiintyi toisiin enemmän kuin toisiin. Ihmisiä ne olivat nämäkin raukat, ihmisiä, joiden luonteiden, taipumusten ja kehitysasteen erilaisuus oli yhtä silmään pistävää kuin terveidenkin. Tuntui se täälläkin tue ihmeellinen sisäinen yhdysside, joka lujemmin kuin mikään muu liittää ihmissydämiä toisiinsa.
Hoitajatar oli huoneessa Annin herätessä, ja tämä johti Annin ajatukset heti siihen, josta hän hoitajattaren kanssa oli aikaisemmin puhunut.
"Nyt minä taas jaksan lähteä", sanoi hän ja hypähti pystyyn.
"Odottakaa vähän", ehdotti hoitajatar. "Minä en vielä joutaisi täältä. Olisi niin paljon tekemistä. Odotattehan, kunnes joudun?" Hän sai Annin houkutelluksi odottamaan, kunnes oli aika syödä päivällistä.
Syödessä unohti Anni kiireensä ja rupesi suostumaan toisten seuraan, kun muisti hoitajattaren kertoneen heillä olleen paljon surua.
Vasta toisena päivänä, hänen nähdessään isän, joka tuli hyvästille, muistui taas matka hänen mieleensä. Hoitajatar oli selittänyt isälle, ettei saa puhua Annille kodista, silloin hänelle tulee ikävä. Siksi isä vain sanoi jatkavansa matkaa ja kehoitti odottamaan, kunnes isä tulee hakemaan.
"Niin", sanoi Anni ja naurahti, "niinhän minä silloinkin jäin."