Isä ei ensin ymmärtänyt, mistä oli puhe, mutta sitten hän huomasi Annin tarkoittavan ensimmäistä matkaansa isän seurassa. "Jaa — jaa, Olli sinut silloin takaisin toi, mutta kyllä minä itse nyt täältä haen!"
Isä oli tuskin saanut sanat sanotuksi, kun tunsi kirvelevän tuskan kasvoissaan. Anni oli kuin kissa iskenyt kyntensä isän silmille, lyödä muksautti häntä nyrkillä vasten kasvoja ja läksi juoksemaan, minkä kerkesi. Vaivoin he saivat hänet kiinni, ja kun ei mikään saanut häntä rauhoittumaan, puettiin hänet pakkopaitaan.
Kuinka hän siinä repi ja riuhtoi irti päästäkseen, kuinka sydäntä särkevästä valitti, vaikeroi ja pyysi armahdusta! Hänestä he kaikki olivat liittoutuneet häntä vastaan. Kaikki olivat isän kätyrejä, jotka aikoivat pitää häntä sidottuna, ettei hän pääsisi matkustamaan, etsimään sitä, jota kaipasi, vaan jäisi tänne Ollin otettavaksi.
Hänen valitushuutonsa kuuluivat kauas käytäviin, ja toiset sairaat kerääntyivät osaaottavina oven edustalle. Heillä oli kaikilla kysymyksensä, ja kaikki olivat tietävinään, mitä se kaunis tyttö itki.
"Ei sitä pidä itkettää", sanoi eräs joukosta. "Se on hyvä ja se on kuninkaan tytär."
"Sulhaseni pitää hänestä", sanoi neiti, joka kantoi kissaa. "Minä olen varma siitä, että hän on aatelia, muuten ei minun sulhaseni olisi hänelle selkäänsä köyristänyt ja hyrrännyt."
"Ha-ha-ha-haa, sellainen karvainen, kynsivä sulhanen", nauroi vanha, väkäleukainen muija. "Kun minä teille povaisin paremman, silloin teillä sulhanen olisi."
"Kaikki hänestä kuitenkin pitävät", ajatteli hoitajatar itsekseen. "Kyllä he tuntevat, kuka on hyvä heidän joukossaan." Ja hän pyyhkäisi salaa kyyneleen silmästään, kuullessaan Annin sydäntävihlovaa valitusta.
Tämän raivopuuskan asetuttua oli Anni pitkät ajat rauhallinen ja kutakuinkin selvä. Ainoastaan muutamissa kohdissa ilmaantui, ettei hän terveen tavoin voinut ajatuksiaan hallita. Hänellä oli omituisia päähänpistoja, jotka ilmenivät aina, kun sattui jotain, mikä tavalla tai toisella oli yhteydessä hänen surunsa kanssa. Silloin vuotivat hänen kyyneleensä viljalti, silloin oli hän murtua taakkansa alle.
Eräänä tällaisena päivänä, kun hän istui vuoteensa laidalla hiljaa itkien, avasi eräs hoidokkaista oven ja rääsynukke lennähti suoraan Annin syliin. Hän katsoi sitä hetken, nosti sen sitten korkealle, katsoi ja painoi viimein rintaansa vasten. "Älä itke, älä", viihdytteli hän kuivaten kyyneleensä. "Sinä pieni, kaunis lapseni, älä itke." Hän sylkytteli nukkea sylissään ja joka kerta, kun omat kyyneleet pyrkivät esiin, luuli hän lapsen itkevän. Sula keinoin rauhoittui hän vähitellen, sillä hän ei mitenkään olisi suonut lapsen itkevän.