Hoitajatar hymähti. Viisaampia ne olivat, nuo poloiset, kuin saattoivat aavistaakaan. Itse avun tarpeessa auttoivat toisiaan.
Hän hymyili surunvoittoisesti katsoessaan Anniin, joka nyt iloisena ja rauhallisena tyynnytteli lastaan.
Siten se aika vähitellen eteenpäin vieri, kuukaudet kuluivat, vuodet vierivät umpeen tuossa suuren surkeuden kodissa, jossa oli paljon syvää, selittämätöntä surua, paljon tuskaa, jota ei tuskaksi tunnettu, mutta myöskin paljon, joka painoi ja muserti, vaikka sitä eivät syrjäiset ymmärtäneet eikä kärsivät voineet kertoa.
* * * * *
Ilotonta oli elämä ja pitkät olivat päivät Teitossakin. Kun isäntä tuli kotiin Annia saattamasta, oli hän harvasanainen ja äreä. Poimimalla täytyi äidin hankkia tiedot, mitä tahtoi. Eikäpä noista paljon iloa ollut! Se vaan hyvä, että Anni oli saanut sopivan hoitajattaren ja mielellään tuntui jäävän laitokseen. Olihan siitä paranemisesta sitten ehkä toivoa. Vaikka eihän sitä silti tiennyt, olisiko se sen onnellisempaa. Alkaisi ehkä entinen surkeus vaan uudelleen, jollei niin hyvin sattuisi, että Olli sitä ennen hankkisi emännän itselleen.
Isäntä oli paluumatkallaan käynyt Olliakin katsomassa kertoakseen, millä kannalla asiat olivat. Suuri nöyryytys se oli ollut ja vastahakoisesti hän matkastaan kertoikin vaimolleen. Se häntä varsinkin kaiveli, että oli täytynyt peruuttaa sanansa ja luopua tuumasta, jota vuosikausia oli sommitellut.
"Sen pituinen se", sanoi hän ja sylkeä rapsautti vihaisesti, kun oli kertonut kerrottavansa. "Kunpa nyt onnistaisi edes paremmin pojan suhteen."
"Totta kai hän täällä hyväksikin oppii", Annan ääni värähteli.
"Niin, miksikä ei, kun vaan opetetaan, ei syötetä saduilla ja jonnin joutavilla, josta järki ihan menee, vaan opetetaan miesten työhön ja miesten tavoille."
"Vai satujen syyksikö nyt Annin sairaus pannaan? Sekin vielä oli oppimatta." "Niin, nyt sitten opit."