"Ehkä sinäkin tahtoisit oppia sen, että sinun suvussasi on ollut heikkopäisyyttä paljon." "Ja mistä sen tietää, eikö sinun suvussasi?" "Ole vaiti. — Että vielä viitsit! Eikö ole elämä jo tarpeeksi kiusannut ja kiduttanut."
Anna sulki oven kiivaasti, kiersi keittiön kautta pihalle ja läksi astumaan tietä pitkin, tietämättä minne, Hän pysähtyi vasta, kun oli ehtinyt maantielle asti. Silloin hän kääntyi ja rupesi hitaasti kulkemaan kotiin päin.
Tokkopa sitä ihmistä lie elävien kirjoissa ollut, jolla oli niin raskas tie takanapäin ja niin pimeä polku edessä kuin hänellä. Ja jota enemmän hän sitä ajatteli, sitä karvaammalta se tuntui. Miksi oli juuri hänen kohtalonsa näin kova? Miksi halla pani kaiken, mihin hän toivonsa kiinnitti? Ei siitä muuta kuin että hänen sydämensä kovettui kovettumistaan ja kuoleutui kaikki, mikä hänessä oli hyvää ollut. Sitä vaikutti surujen ylenpalttisuus. Miksi Jumala ei sitten hänelle onnea antanut!
"Sinä olet kova", sanoi hän ja käsi puristautui nyrkkiin, "kova ja armoton. Sinä vaadit rakkautta, mutta itse et sitä anna. Sinä annat sielun nääntyä surujen suuruuteen, et virvoita, et ilomaljalla vahvista."
Hän oli kulkenut kiivaasti ja eteensä katsomatta. Äkkiä hän hätkähti, kun näki vaarin vastaan tulevan. Hän ei saanut sanaakaan hänelle sanotuksi, nyykäytti vain päätään ja astui kiireisesti ohi. Mutta vaarista muistui hänen mieleensä hänen oma äitinsä. Minkälainen hänenkin oli olla, kun hän jätettyään sulhasensa papin rouvana herrasteli kotona ja pitopaikoissa? Olikohan hän ensinkään surrut ja ajatellut entisyyttä, vai oliko papinrouvaksi pääseminen häntä tyydyttänyt? Ja miksi hän tuon käänteen teki, rakkaudestako vai kunnian vuoksi? Oliko äidilläkin ollut sellainen voimakas, vastustamaton halu päästä eteenpäin elämässä, päästä arvossapidettyyn asemaan ja kunniaan, ja olikohan hänkin tullut masentuneeksi? Vai nytkö kahden polven ylpeys yhdellä iskulla maahan nujerrettiin?
Hän huojutti ruumistaan edestakaisin kovassa sieluntuskassa. Mitä muusta, mutta kun varmaan vielä tulisi surua pojastakin. Ei siitä äidistä ollut kasvattajaksi, jonka sydäntä suru ja katkeruus raatelivat kuin pedot. Ja isältä, mitä poika siltä oppi? Olutta juomaan, kun ilmaiseksi annettiin, korttia pelaamaan, kun varmasti tiesi voittavansa, kaupoissa pettämään ja siinä välillä raamattua lukemaan!
Hän väänsi käsiään. "Se oli vaan unta, pettävää unta, se lyhyt aika, jolloin uskoin, että lasteni kautta ilopäivät kerran koittaisivat minullekin."
Hän meni sisälle ja rupesi askartelemaan pirtissä, joka oli tyhjä. Pitkin päivää hän sitten karttoi kotiväkeä. Anttia yksin hänen katseensa etsi, ja joka kerran, kun silmä sattui poikaan, tunsi hän pistoksen povessaan.
Oliko se turhaa luulottelua vai oliko se aavistusta, mutta äidin mieli ei rauhoittunut Antin suhteen. Päinvastoin kasvoi hänen huolensa kasvamistaan. Eihän se ihme ensinkään ollutkaan, jos poika oppi huonoille tavoille, kun koti oli niin kolkko ja iloton, että täytyi viihdytystä hakea vaikka mistä.
"Saisinpa minä matkustaa niinkuin isä nuorena", sanoi Antti itse monet kerrat. Mutta isä pani jyrkästi vastaan.