"Sitä tässä vielä tarvittaisiin, että ainoa poika Ameriikkaan lähtisi, tai ties minne, juuri kun talossa voimia tarvitaan."
"Mutta sitä ei jaksa työtäkään tehdä, kun on niin tulimmaisen ikävä", sanoa sähähti Antti vastaan.
"Vai ikävä! No kah, lähde sitten iloja takaa ajamaan. Mutta älä vaan usko, että sinä Teiton perijäksi pääset. Muista se." Sillä lopetti isä aina puheensa.
Äiti kuunteli sitä huolissaan ja toivoi salaa, että isä suostuisi Antin matkatuumiin. Ehkäpä niistä lopultakin jotain hyvää koituisi. Mutta isä ei vaan suostunut. Ja Antti haki huvia kylästä, mistä löysi. Hän oli jo muutaman kerran salaa lainaillut äidiltä markkoja maksaakseen pieniä pelivelkojaan, ja äiti oli joka kerran antaessaan varoitellut, ettei Antti vaan noita velkoja vasta tekisi. Mutta itsekseen hän ajatteli, että mitäpä hänellä muuta onkaan, jolla huvitella. Paha siitä lopulta tulee, mutta pahojen sanomien saajaksi hän oli luotukin.
Ainoa henkilö koko talossa, joka, joskin salaa, auttoi emäntää ja koetti hänen kuormaansa keventää, oli Rajalan pikku Martta. Hän oli Annin suosikkina pienestä pitäen oppinut olemaan Teitossa melkein kuin kotonaan. Näinä viimeisinä surun vuosina etenkin oli Leena koettanut edes Martan kautta auttaa emäntää ja keventää hänen kuormaansa.
Annin sairastumisen jälkeen ei emäntä kuitenkaan aluksi tahtonut Marttaa ensinkään nähdä. Koko hänen ulkomuotonsa ja sekin, että hän oli ollut Annin suosikki, oli emännälle liian katkera muistutus entisistä ajoista ja entisistä toiveista. Mutta vähitellen rupesi kuitenkin tuntumaan siltä kuin olisi ollut helpotusta saada taloon edes joku, joka oli lempeä ja iloinen luonteeltaan ja joka mielellään tuli eikä sydämessään kantanut pelkoa ja karvautta Teiton asukkaita kohtaan.
Paraaseen aikaan sattui silloin tapaus, joka aiheutti Martan muuton Teittoon. Rajalan Liisu, joka oli ollut keuhkotautisen emännän palveluksessa, oli sieltä saanut taudin siemenen ja tuli nyt "kotiin kuolemaan", kuten Leena suoraan ja yksinkertaisesti sanoi. Hän itki, kun tästä kertoi, mutta se oli hiljaista, alistuvan ja iskun alle nöyrtyvän itkua, ja se teki kumman vaikutuksen emäntään. Hän ei tiennyt, kävikö kateeksi vai suututtiko. Ehkä kumpiakin. Olihan se elämä helpompaa, kun noin tasaisesti sai kaiken otetuksi, mutta ei suinkaan sitä noin vaan tarvinnut kulkea kohtalonsa taluttamana niinkuin mikähän lammas. Oikein kuohahti mieli, kun ajatteli, että kärsiä piti ja sitten vielä aina vain tyytyä ja tyytyä.
"Tuntuuhan se raskaalta tämäkin kuritus", sanoi Leena nöyrästi. "Mutta monella on suurempia ja katkerampia suruja. Miksi minä moittisin taivaan Isän töitä?"
Emäntä kääntyi poispäin. "Joutaisi Martta nyt vaikka meille", sanoi hän äkkiä. "Paras olisi tuoda tänne, ettei tauti häneenkin tartu."
"Tervein hän on aina ollut lapsistamme. Soisihan säästyvän edes yhden."