"Tuokaa vaan tänne", puheli emäntä. "Eihän sillä ilon päiviä täällä ole, mutta sen kuitenkin tiedätte, että koetan minä silmällä pitää ja neuvoa parhaan ymmärrykseni mukaan."
Leena kiitteli ja lupasi laittaa tytön Teittoon. Olihan se hyvä hänelle, että sai tulla parempiin oloihin ja paremmalle ruualle ja ehkäpä hän vähän voisi emännän kuormaakin keventää, toivoi Leena. Mutta emännälle hän ei sitä sanonut.
"Koeta olla hyödyksi ja iloksi heille siellä. Pidä Jumala silmäisi edessä ja muista, mitä kotona on neuvottu." Sillä evästyksellä lähetti Leena nuorimpansa kotoa.
Martta itse ei oikein tiennyt, oliko hän hyvillään vai pahoillaan lähdöstä. Kotona vanhempien varassa oli elämä kyllä huolettomampaa ja rauhallisempaa, mutta olihan Teitossakin hänen hyvä olla. Parempi on ainakin joutua palvelukseen lähelle kotia kuin kauaksi. Hän oli kerran sitäkin maistanut, ja silloin hän oli niin pahasti ikävöinyt. Nyt pääsisi hän ainakin silloin tällöin kotiin lippaamaan, ja olihan Teiton väki kaikki niin tuttua. Anni oli häntä aina pitänyt aivan kuin pientä sisarta, ja Antti oli ollut niin hyvä leikkitoveri. Mutta Anni oli nyt poissa, ja Antti oli kasvanut siksi paljon, ettei hän enää Martan seurasta välittänyt. Mutta mitä siitä. "Tullaan, tullaan, kyllä toimeen tullaan", liverteli hän vanhalla kansansävelellä, lipotellessaan mytty kainalossa Teittoon päin.
Siitä päivästä alkaen oli Martalla koti siellä. Kun Liisu riutumistaan riuduttuaan kuoli ja Leena miehineen jäi lapsettomaksi, oli kyllä puhetta siitä, että Martta tulisi kotiin. Mutta olihan se hyvä tytölle, kun sai olla Teitossa, että tottui työhön samalla kun vielä pysyi kodin lähellä. Eikä Leena muutenkaan olisi hennonnut tyttöä pyytää pois. Tiesihän hän, että Martta, vaikka vasta oli viidennellätoista, oli talossa tarpeen emännän apuna ja vieläkin tarpeellisempi sen talon ainoana ilona ja elähyttäjänä.
Anttikin, joka ei alussa paljon välittänyt entisestä leikkitoveristaan, suostui pian hänen seuraansa ja huomasi, että saattoi tuollaisesta tytön tyngästäkin iloa olla. Se lisäksi herätti hänessä melkein hartauden tapaista tunnetta Marttaa kohtaan, kun tämä vähän muistutti Annia. Monet ikävät illat teki Martta iloisemmiksi, ja saipa hän Antin välistä houkutelluksi kotiinkin jäämään, vaikka muuten olisi kylälle mennyt. Mutta toiste Antti taas meni vaan ja pysyi poissa äidin pyynnöistä ja Martan surullisen kysyvästä katseesta huolimatta.
Pari kertaa oli sattunut, että hän oli tullut kotiin juovuspäissään, mutta huolellisesti hän oli osannut karttaa Martan tapaamista. Mutta kolmannella kerralla se ei enää onnistunut. Silloin olivat sekä isäntä että emäntä poissa ja Martta yksin kotona kartanoa vahtimassa. Häntä ihmetytti, ettei Anttia kuulunut kotiin, ja vähän peloittikin pimeän tullen. Emäntä oli pitkillä matkoilla, oli monet kerrat aiottuaan vihdoin päässyt Annia katsomaan. Isäntä oli aamulla lähtenyt kirkolle ja luvannut puolipäiväksi tulla kotiin. Mutta ei kuulunut, ei häntä eikä Anttia.
Ollapa edes äiti nyt luona, ajatteli Martta. Äiti oli luvannut tulla yöksi emännän poissa ollessa, mutta eihän hän joutanut, ennenkuin ilta-askareet olivat tehdyt ja isä oli valmis nukkumaan.
Martta polkea pyöräytti rukin pyörää kiivaasti, ettei joutaisi pelkäämään eikä tuntuisi niin autiolta, kun edes rukki hyrinällään seuraa piti. "Kumpikohan noista ensiksi tulee?" tuumi hän itsekseen. Samassa rupesi portailta kuulumaan outoa jyminää. Joku pyrki niitä nousemaan, mutta kuului kompastuvan ja sitten vihaisesti ärähtelevän itsekseen. — Kuka se oli? Isännän ääneltä se ei kuulunut eikä se Anttikaan voinut olla.
Martta juoksi ovelle. "Kuka se siellä?" kysyi hän lujalla äänellä, vaikka vapisuttamaan aivan rupesi.