"Mitä sen saakeli, — Martta hoi! Täällä kun on niin pimeää, ettei eteensä näe."
"Antti, sinäkö?" Hän meni Antin luo ja aikoi auttaa.
"Kyllä minä itse." Hän kulki horjahdellen pirtin ovelle.
"Sinä olet kipeä, Antti. Anna kun autan."
"Sinä sitä kipeä olet, typeryyden tautia sairastat. Etkö sinä ymmärrä, ettei minulla kissan silmiä ole?" Hän paiskautui pirtin penkille. Lakki valahti toiselle korvalle ja pää retkahti rintaa vasten.
Martta näki, että hänen kasvonsa olivat tulipunaiset, ja silmien kiilto oli himmeä ja tylsistynyt. Samassa selveni hänelle kaikki. Olihan hän juopuneista kuullut ja oli nähnytkin niitä kylän raitilla joskus hoipertelevan, mutta että näkisi tuttavan sellaisessa tilassa, sitä hän ei olisi uskonut! — Ensi säikäystä seurasi polttava häpeäntunne. Ettei vaan kukaan näkisi, etteivät ehtisi tulla, ei isäntä eikä äiti, ennenkuin hän saisi Antin makuulle.
"Täällä ei ole ketään kotona", alkoi hän ääni vähän värähdellen. "Mutta äiti tulee tuossa paikassa."
"Jaa, mitä varten? Minuako paimentamaan?"
"Älä ole ilkeä, Antti. Kyllä sinä tiedät, että minua peloittaa olla yksin. Tässä on tulitikut. Annapa kun sytytän, niin näet mennä kamariin." Hän näytti valkeata. Antti nousi vitkastellen ja läksi perässä kompuroimaan. Mutta kamarin ovella, kun Martta pysähtyi, ojentaen kynttilän hänelle, näki hän miten tytön posket hehkuivat. Käsi, joka piti kynttilää, vapisi, mutta sen verran vain, että Antti hyvästi ennätti nähdä, miten lapsekkaan pyöreältä ja pehmeältä se näytti, tuo pieni, vähän ruskettunut käsi.
"Mutta entä jos en mene?" Hän yritti äkkiä kietoa kätensä tytön vyötäisille, mutta Martta riuhtaisihe irti. Kynttiläjalka putosi kolisten lattialle, ovi lennähti kiinni ja Martta pysähtyi vasta pirtin ovella, jossa äiti tuli vastaan.