"Menisittepä äiti katsomaan, joko nukkuu", ehdotti Martta, jota peloitti, miten Antti siellä pimeässä oli toimeen tullut.
"Saatanpahan käydä", sanoi Leena, otti kynttilän ja läksi. Hän kuulosti oven takana, mutta sieltä ei kuulunut muuta kuin raskasta, tasaista hengitystä. Silloin hän vähän raotti ovea. Sisällä oli pilkkosen pimeää. Vasta kun hän kynttilällä huonetta valaisi, näki hän Antin, saappaat jalassa, täysissä vaatteissa, makaavan vuoteessaan, raskaasti ja äänekkäästi huokuen.
Leena ei uskaltanut koskea häneen, ettei heräisi, vaan sulki oven ja meni takaisin pirtin puolelle.
"Jo se nyt nukkuu", sanoi hän rauhoittavasti. "Pahoja ne on tällaiset kompastukset, mutta vielä hänestä mies voi tulla. — Älä sinä ole milläsikään. Minä tulen tänne joka ilta emännän poissa ollessa ja pyörähdän päivilläkin sinua askareissa auttamaan. Ei sinun tarvitse yksin olla."
"Enhän minä pelkää", sanoi Martta ja rupesi tyynesti lilaa tekemään äidille ja itselleen. Mutta vaikka hän ei pelännytkään, oli hänen kuitenkin niin outo olla. Oli ihan kuin olisi Antin puolesta hävettänyt, että kuinkahan hän voi päivää katsella iloisesti, niinkuin ennen, ja kuinka taas ystävällisesti ihmisiä silmiin katsoa.
"Kyllä hänen nyt on vaikea olla", tuli taas aamusellakin Martan mieleen, kun huomasi, että Antti kenenkään näkemättä oli ulos hiipinyt. "Heinään on varmaan mennyt, koska häkki on pihalta poissa."
"Jätän tähän piimän ja perunat pöydälle", arveli hän myöhemmin, mennessään navettaan. "Jos salaa tulee syömäänkin, niin syököön, ettei nälissään ole."
Mutta eipä tullut. Ruoka oli koskematonna, kun Martta navetasta palasi. Häntä rupesi jo peloittamaan, että jos Antti on kylään lähtenyt ja tulee illalla kotiin samanlaisena kuin eilen. Eihän, hän vaan Martan äitiä pelänne? Niin vihaisesti oli puhunut paimentamisesta eilen. Ja äiti, joka oli niin hyvä kaikille. Tietäisi vain Antti, miten hyvää äiti aina hänestäkin oli uskonut.
Iltapäivällä, kun äiti oli pyörähtänyt Rajalaan, ajatteli Martta, että paraiten sopisi nyt sentään, jos Antti nyt tulisi, että näkisi ja saisi puhua, niin ettei uskoisi heidän olevan vihassa. Hän kuuli liikettä pihalta ja juoksi ikkunaan katsomaan. Olipa kuin olikin Antti! Heinähäkki seisoi pihassa, ja Antti talutti juuri hevosta talliin.
Martalle tuli kiire. Perunat sankoon, vettä päälle ja sitten pesemään ja kuorimaan, että olisi työtä ja hommaa Antin tullessa sisään.