Kauan kopisteli Antti saappaitaan portailla. Martan sydän leipoi oikein läpättämällä. — Nyt avasi Antti hitaasti oven.
"Iltaa", sanoi hän kääntyen selin ripustaakseen lakkinsa naulaan.
"Hyvää iltaa", sanoi Martta, viskasi kuoritun perunan kädestään ja kumartui syvälle uutta ottaakseen. "Etkö tule syömään?"
"Vieläkö nyt ruokaa annetaan?" Hän siirsihe peräpenkille ja rupesi hitaasti kuorimaan kylmiä perunoita. "Aina sinä jaksat olla hommassa", sanoi hän jotain sanoakseen.
"Ahkeruus on ilomme." Martta koetti nauraa. Hänen tapansa oli siepata sanansutkauksia milloin mistäkin ja käyttää, kun tilaisuutta sai. Tämän oli hän oppinut vanhalta sotilaalta ja oli sitä ennenkin käyttänyt. Nyt kun se mieleen juolahti, tuntui helpotukselta, että sai vähän leikkiä lasketuksi.
"Vai on se sinun ilojasi? Parempaa ainakin on, kuin monen muun ilot."
Martta ymmärsi, että se oli anteeksipyyntöä, mutta hän ei siihen mitään virkkanut.
"Et usko, miten sitä saa hävetä itseään!" Antti ei katsonut häneen, ryyppäsi piimää tuopista ja oli katsovinaan ulos.
"Kyllä minä sen uskon."
"Se on niin, ettei tahdo jaksaa olla!"