"Mutta kun sen kerran on tuntenut, silloinhan sitä ei enää — —"
Martta punastui eikä tiennyt miten jatkaa.
"Helppo on sanoa sen, joka aina kotona istuu, mutta toista se on miesten."
Martta nosti katseensa ja loi sen suoraan Anttiin. Se oli puhtauttaan kirkas, melkein häikäisevä tuo katse, mutta niin surullisen kysyvä. Antti tunsi, että veret syöksyivät hänen kasvoillensa.
"Anna anteeksi?" sopersi hän, nousi, otti lakkinsa ja kiiruhti ulos.
Sen kerran jälkeen oli hän kauan kuin toinen poika, iloisuus oli kyllä poissa tai oli ainakin hyvin hillittyä ja alavaa, mutta työtä hän teki kuin mies aamusta iltaan, koettaen pitää huolta kaikesta ja ilman käskemättä huomata, mitä milloinkin tarvittiin.
Viikon perästä tuli emäntä. Kaikki olivat sitä päivää odottaneet toivon ja pelon vaiheilla. Martta oli iloinnut siitä, että saisi kuulla jotain Annista. Hän tuskin ajatteli, että tiedot voisivat olla muuta kuin hyviä. Antti, jota suru lähemmin koski ja joka niin syvästi oli tuntenut sen katkeruutta Annin sairastuessa, ei paljon uskaltanut äidin tuomia tietoja toivoa.
Leena oli Teitossa, kun emäntä ajoi pihaan. "Vuoden luulisi poissa olleen, niin on vanhentunut", sanoi hän itsekseen.
Antti otti vastaan hevosen ja läksi riisumaan. Martta kantoi tavarat sisälle. Isäntä piti puhetta herkeämättä, kertoi tapansa mukaan monisanaisesti ja laajasti, mitä itse oli tehnyt ja miten jaksanut ja mitä muilla teettänyt sill'aikaa, kun emäntä oli ollut poissa. Ja sitten rupesi hän kehumaan, miten hyvin oli toimeen tullut.
"Eipä sillä ole kovin kiire saada tietoja lapsestaan", ajatteli Leena itsekseen. Mutta emäntä vain koetti kysellä kotikuulumisia ja pidättää miestään ajattelemasta sitä, mikä koski matkaa. Hän tuli harvasanaiseksi, kun kysyttiin Annia ja Annin vointia. Laitoksesta, jossa hän asui, kertoi hän kyllä tarkkaan, kuvasi toimenpiteiden tarkkuutta ja hoitajien hyvyyttä, kertoi, miten valoisat ja suuret kaikki huoneet olivat ja miten hyvänä siellä sairaita pidettiin. Sitten hän kertoi muutamista tuttavista, joita oli tavannut, kuvasi kaupungin, jonka läheisyydessä laitos oli, ja antoi pienet tuliaisensa kotiväelle. Mutta Annista ei hän kertonut. Siksi ei Antti, ei Leena eikä Marttakaan uskaltaneet häneltä mitään kysyä. He ymmärsivät, että hänellä oli ollut raskas ja vaikea matka, ja he tahtoivat edes vaikenemisella hänen kuormaansa keventää.
Ison aikaa sen jälkeen, kun äiti oli kotiin tullut, oli Antti samanlainen kuin hänen tullessaankin. Hän kävi ahkeraan työssä, karttoi kirkonkylälle lähtemistä ja koetti olla sekä äidin että isän apuna. Kun iltapuhteet kävivät pitkiksi, etsi hän äidin ja Martan seuraa, istui veistellen tai puhellen heidän luonaan tai luki heille kirjaa, jonka oli saanut lainaksi. Oli kuin olisi hän peljännyt yksin jäämistä, etsinyt suojaa ikävältä ja huonon seuran houkutuksilta.