Äidin kanssa kahden ollessaan puhui hän usein matkustamishalustaan. Hän vakuutti, ettei hänestä tule miestä, jollei pääse voimiaan koettamaan, ja pyysi hartaasti lupaa matkalle lähtemiseen.
"Kyllä sinä minun mieleni tiedät", oli äidillä tapana vastata, "mutta isä ei sitä puhetta ota kuuleviin korviin."
"Mutta entä jos minusta ei sitten miestä tulekaan, jos tulee vaan surua ja harmia pojasta."
"On sitä surua saatu tarpeeksi yhdestäkin", vastasi äiti.
Silloin nousi Antti äkkiä ja läksi ulos, pani varsan valjaisiin ja läksi sitä aisoissa-oloon opettamaan. Tuntui kuin se olisi mieltä keventänyt. Ja joka kerran kun varsa äksynä seisahtui yht'äkkiä yrittäen aisoista pois, kun ei päässyt eteenpäin ryntäämään, niinkuin olisi tahtonut, hiveli se hänen mieltään. Noin juuri teki hänenkin mielensä tehdä, äksyillä, potkaista esteet pois, olla välittämättä mistään, kun ei menemään päässyt. Mutta kun ei sopinut antaa varsan oikkuilla, miten se tahtoi, täytyi sitä opettaa; ja siinä samassa hän opetti omaa mieltään.
Kerran tällaisen puheen jälkeen, jolloin hän taas oli lähtenyt varsaa opettamaan, näki Antti palatessaan Martan saunassa vaatteita hieromassa. Hän raotti saunan ovea ja astui sisään.
"Täällä sinä vain hierot ja virutat, että vesi räiskää."
"Se on sitä paljon, ettei saa lähelle tulla." "Vai ei. Mutta sisälle sitä sentään uskaltanee?" "Kyllä, jollei kovin kammo vettä ja suopaa." Martta nauroi niin, että valkea hammasrivi välähti ja posket tulivat kuopille.
"Minä pesisin mielelläni minäkin", sanoi Antti, "jos siitä tulisin yhtä iloiseksi kuin sinä. Sinä olet ainoa ihminen täällä meillä, jossa on vähänkin henkeä ja elämää."
"Luuletko sinä sen pyykin pesusta lähtevän?"