"Lähtipä mistä hyvään. — Minullakin on oikeastaan iloinen luonto, mutta täällä kotona sitä märkänee siihen paikkaan. Täällä sitä on kuin elävänä haudattu."
"En ole minä ainakaan."
"Sinä et olekaan mikään Teiton tytär. Sinä olet toista maata. Mutta meitä painaa jokin kumma. En tiedä mikä, mutta iloituksi ei täällä saa. Se on kuin vereen imeytynyt. Liekö se äidiltä opittua vai keneltä."
"Äiti meitä taas on opettanut iloisiksi", sanoi Martta ja tuli samassa ajatuksissaan verranneeksi äitiään Teiton emäntään.
"Ja kuitenkin on teillä ollut niin paljon suruja."
"Se ei siitä riipu." Martta ei sanonut sen enempää. Hän muisti, mitä äiti kerran oli hänelle sanonut ilon oikeasta lähteestä, mutta hän ei tahtonut jatkaa puhetta, ettei tulisi sellaista sanoneeksi, mikä Antista tuntuisi pahalta.
"Sinä sittenkin täällä aina ilon alkuun panet", sanoi Antti, kun tarttui pärekopan korvaan auttaakseen Marttaa kantamaan märät vaatteet pois saunasta.
Emäntä sattui portaille, kun he tulivat. "Vai siellä sinä Antti olet ollutkin."
"Niin, sittenkun ajelemasta tulin", vastasi Antti huolettomasti, vaikka vähän hätkähtikin äidin ääntä. Se ei tuntunut aivan tavalliselta ja luontevalta.
"Hyvä, että joku häntä täällä viihdyttää." Äiti huokasi. Mutta voisi tuosta pian vaaraakin tulla. Toinen kahdeksantoista, toinen viidentoista vanha ja tunteet puhkeamaisillaan! Toisella ikävä, toinen iloinen kuin sirkkunen. — — Paras olisi oikeastaan, että Martta isännäksi sanoisi, niin muistaisi, mikä ero heillä on, mutta eihän sitä käskeä kehdannut, kun toinen vielä oli niin poikamainen. Mutta silmällä heitä ehkä kuitenkin täytyi pitää, etteivät kovin usein kahden jäisi. Parempi aina oli vara kuin vahinko.