Äiti alkoi tämän jälkeen heidän yhdessä-oloaan estää. Mutta sitten rupesi taas huolestuttamaan, että jos Antti ei sitten taas kotona viihdy. Jos ikävystyy, kun ei saa mielin määrin Martan kanssa kaarestaa, ja jos sitten tuo matkustamisen ikävä voittaa. Siitä oli pelko senkin tähden, että pitäjään äsken oli tullut nuoria miehiä takaisin Ameriikasta. Heillä oli ollut paljon kerrottavaa sieltä, paljon näkemistään ja kokemistaan. Antti oli ainakin kerran heihin yhtynyt, sen tiesi äiti, ja eihän se kumma, jos he häneen saisivat sen kiihkonsa tartutetuksi.
Kauan epäiltyään otti äiti asian kerran puheeksi Antin kanssa kahden ollessaan. Mutta silloin Antti vain tulistui. "Aristavan näkyy", ajatteli äiti ja huokasi syvään. Mikäpä muu kuin ottaa vastaan. Tulla sen kai piti senkin surun.
Seuraavana aamuna varhain läksi Antti havuja hakemaan. Edellisen päivän suojaa oli seurannut ankara kylmä. Lumi, joka aikaisemmin jo oli vahvasti kuortunutta, oli nyt kovan hangen peittämä. Reki lipui eteenpäin kuin itsekseen, Antti jätti ohjakset valloilleen ja antoi tamman juosta hölkyttää tuttua tietä pitkin.
Itse antoi hän ajatuksiensa kuljeksia kaukana. Se se vasta elämää olla mahtoi, tuo merellä-olo, kun lakkapäälaineet lauloivat, tuuli tuuditti jykevää alusta kuin lasta kätkyessä, ja veden väki vihoissaan ärjyi. Pääsisipä hän vain sinne, saisi kerrankin voimiaan mitellä, kerrankin rohkeuttaan ja uljuuttaan osoittaa! Täällä kotona hän oli kuin häkkiin teljetty karhu, joka vain sai tanssia joskus, kun taluttaja luvan antoi, ja jota kämmeneltä syötettiin, sen sijaan että vapaana olisi saanut samota syviä saloja, itse etsiä marjat mättäiltä, itse riistaa voittosaaliina koota.
"Minä en kestä tätä enää, en", sanoi hän itsekseen ja säikäytti tammaa äkkiä läimäyttämällä piiskaa ilmassa.
Heti puolisen jälkeen näki äiti Antin lähtevän suksilla kirkolle päin.
Se ei hyvää tietänyt, sen hän arvasi. Ja siitä illasta alkaen olikin
Antti enimmäkseen poissa.
Mutta äiti ei ollut ainoa, joka suri ja huolehti Antin puolesta. Marttakin tunsi vaistomaisesti, että tässä käytiin taistelua elämästä ja kuolemasta, ja hänkin otti siihen taisteluun osaa tavallaan. Hän luki illoin Antin puolesta kaikki parhaat rukoukset, jotka oli oppinut, ja aina hän Isämeidän rukouksessa muisti toistaa kaksi viimeistä rukousta kahteen kertaan. Kun hän toiseen kertaan luki: "älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta", oli se aina yksinomaan Antin puolesta, ja kun hän sen oli lukenut, rauhoittui hänen mielensä aina, sillä hän tunsi että sellaista rukousta ei Jumala jätä kuulematta.
Huhtikuun loppupuolella, kun pellot eivät enää olleet päivilläkään ja purot pulppusivat esiin, missä vain vähänkin sijaa saivat, lähetti emäntä Martan asialle kirkonkylälle. Martta oli hyvillään, kun näin pääsi kevätkävelylle, ja laulaen hän läksi lipottelemaan kirkolle päin suoraan metsän poikki. Metsässähän ei kukaan kuullut, vaikka kuinka lauloikin. Ja jos olisi kuullutkin, niin mitä siitä? Lauloivat ne lintusetkin, miksi ei hänkin laulaisi? Kukapa nyt voisi ollakaan laulamatta, kun kinokset painumistaan painuivat, muuttuen iloisiksi, leikkiviksi puroiksi, jotka kevättä valmistivat, kun aurinko heloitti taivaalta täydeltä terältä ja linnut laulujaan virittivät.
Martta oli niin iloissaan metsässä kulkiessaan, että tuskin asiaansa muisti ennenkuin puodin edustalla.
"Niin vainenkin, hiivaa en saa unohtaa", sanoi hän itsekseen nykäisten puodin oven auki.