Sisällä ei kevätilmasta mitään tiedetty. Siellä olivat ostajat tupakan savua tuprutelleet niin, että ilma oli harmaana haikua, ja toiset vetelehtivät paraikaa tiskiä vasten nojautuneina piippu hampaissa, kortit kourassa. Martta ei heihin katsonutkaan, meni vaan suoraan puotilaisen luo pyytämään pyydettäviänsä. Mutta odottaessaan ostoksiaan huomasi hän Antin.
"Kah Martta", sanoi Antti ja tuli lähemmä. Hän oli aivan selvä, mutta henki hajahti väkeviltä.
"Kyllä kai sinä tulet kotiin", sanoi Martta ja lensi samassa punaiseksi. Hän tunsi, että tässä nyt kysyttiin ei ainoastaan taistelua rukouksessa, vaan taistelua tahtoa vastaan.
"Enhän minä nyt vielä aikonut." Antti katsoi ympärilleen ja näki, että eräs miehistä tiskin vieressä — se, jolla oli kortit kourassa — nauroi hänelle.
"En minä nyt", sanoi hän, "on täällä vielä vähän asioitakin. Kyllä minä — —."
"Jätä ajamatta ja tule pois kotiin." Veitikkamaisuus välähti Martan silmissä. "Et usko, miten siellä metsässä on ikävä kulkea ihan yksin ilman puhetoveria." Hän puhui hätäisesti ja hiljaa, silmät maahan luotuina, mutta kun hän huomasi, että Antti epäröi, kasvoi hänen rohkeutensa. Hän kääntyi myyjään päin, otti tavarat, maksoi ja sanoi sitä tehdessään selvään, niin että kaikki sen kuulivat: "En minä kotoa lähtiessä arvannut, että näin hyvin sattuisi. Kyllä kai sinä matkaan joudut, kun tarvittaisiin siellä kotona."
"Pitäneehän sitten lähteä. Huomennahan minä taas voin jatkaa. Terve miehet." Antti nyökkäsi päätään, painoi hatun silmilleen ja läksi kiireesti.
He kulkivat rivakasti eteenpäin toinen toisensa rinnalla. Martta piti huolta siitä, ettei puhe kesken loppunut. Antti aluksi vain kuunteli, salavihkaa tarkastaen Marttaa ja hänen kepeää astuntaansa. Mutta vähitellen tempasi Martan iloisuus hänetkin mukaansa.
He olivat jo kotiniityn kohdalla ja juuri menemäisillään aidan yli, kun
Martan jalka hänen hypätessään luiskahti ja hän suistui päin mättäälle.
"Sillä lailla", sanoi Antti nauraen. Mutta Martalta, joka samassa nousi, pääsi itku.