"Sattuiko sinuun?"
"Ei, ei. — Mutta, minä niin pelkäsin, että sinä et tulisi!"
"Mitä sinä siitä nyt enää itket." Hän yritti lyödä leikiksi.
"Minä olen pitänyt vastaan pitkin matkaa, mutta nyt se itku kuitenkin pääsi valloilleen, kun säikähdin." Hän nyyhkytti niin, että ruumis vapisi.
"Älä siitä enää välitä. Tulinhan minä." Antti oli käynyt vakavaksi hänkin, ja hän tunsi äkkiä kuin olisi silmä ollut kostumaisillaan. "Sinä olet hyvä tyttö", sanoi hän. "Teit hyvän työn, paremman kuin voit arvata", lisäsi hän itsekseen.
Viikon päivät pysyi Antti senjälkeen kotona. Hän karttoi kirkonkylää oikein pelokkaana. Ei ottanut sinne edes asiallekaan lähteäkseen. Mutta iloinen hän ei ollut. Oli kuin joku painajainen häntä yöt päivät olisi ahdistanut.
"Isä", sanoi hän vihdoin eräänä iltana, "etkö sinä vielä ottaisi ajatellaksesi niitä minun matkatuumiani?"
"Jo ne on ajateltuja. Lähde minne mieli tekee, mutta muista, että jos talon jätät silloin, kun sinua täällä paraiten tarvittaisiin, niin ei sinusta Teiton perillistä tehdä, ei totisesti."
"Kenelle sinä sitten antaisit?" arveli Antti nauraen.
"Kyllä ottajia on. Ollillekin pitäisi antaa, kun olen petkuttanut naimakaupoissa."