"Mutta poikanne on."
"Siksi maksakoon poika."
Äiti oli keskustelun alussa tullut huoneeseen. Heti, kun hän kuuli, mistä puhe oli, rupesi hän pahoja aavistamaan.
Vai siksikö sen lopultakin piti tulla? Eikä se edes loppua ollut, paremmin vain onnettomuuden alkua. Sen hän aavisti.
"Isä", Antti oli kalpean ja vakavan näköinen. "Minä pyytäisin teiltä kahta asiaa. Myöntykää toiseen tai toiseen, niin toivon, että voin olla teille mieliksi. Antakaa minun matkustaa. Antakaa rahaa minulle. Silloin tahdon tehdä työtä ja maksaa velkani sekä teille että muille. Mutta jos kotiin jään, ei minulla ole muuta, kuin minkä teiltä saan. Auttakaa minua nyt ja sitten luvatkaa, että kunhan vähän vanhenen, saan mennä naimisiin ja ottaa sen, jonka tahdon. Silloin luulen, että vielä voin teille iloa tehdä."
"Vai niin, vai tällaiset ehdot ja ehdotukset sinulla on. Enkö minä saa panna sellaista vastaehtoa, että se riippuu sen henkilön laadusta, jota suvaitset haluta."
"Et."
"Vai en. No sitten se jo mahtaa olla tiedossa?"
Antti ei vastannut..— "Minä en kestä tätä elämää", sanoi hän hetken vaiettuaan. "Kun veri kiehuu kuumana, täytyy saada ponnistella voimiaan."
Isäntä purskahti nauruun. "Olisit sellainen kuin minä nuorena, niin antaisin mennä, mutta sinä vaan hurjastelisit, temmeltäisit ja kuluttaisit. Et osaisi tienata, niinkuin isäsi."