Emäntä ei vastannut.
"Etkö sinä kuule, mamma? Mikä sinulta on korvat tukkinut."
"Suru", oli hän sanomaisillaan. Mutta sen sijaan hän vastasi ainoastaan: "Mistä minä tiedän."
"Sitä minä kysyn, mitä naima-aikeita Antilla on?"
"Mistä minä. Tokkopa tuo itsekään tietänee."
"Jotain sillä oli. — — Eihän se vain? — —"
Isäntä rupesi nauramaan niin, että vatsaa täytyi pidellä. "Kuules mamma, Martta on aika pulska tyttö. Eiköhän Antti sen verran ole häntä katsellut, että tuon tietää. Myötäänsähän ne yksissä ovat. Piikatyttö miniäksi, ha-ha-haa — ei, niin kauan kuin — —" Hän nosti kättään.
"Oletko sinä hiljaa! Eihän sitä tiedä, kuka kuulee."
Pirtin ovi narahti ja emäntä nousi katsomaan, kuka tuli, mutta tupa oli tyhjä. Olisikohan sitten joku sisällä ollut ja hiipinyt ulos, kun huomasi, että puhe rupesi loppumaan? Jos Martta? Lapsihan se vielä oli, ei olisi tarvinnut kuulla. Mutta jos niin hullusti oli käynyt, niin ehkä oli sekin sallittua. Voisihan lapsen päähän pälkähtää jos jotain. Hyvä, että ajoissa kuulee ja oppii ajattelemaan asiaa semmoisena kuin se on. — —
Emännän mieli kävi kuitenkin levottomaksi. Täytyi ruveta Marttaa hakemaan joka paikasta Eikä se sitten edes ollut löytyäkään. Navetasta viimein toki löytyi. Hän seisoi niin, että varjo lankesi kasvoille, eikä emäntä voinut niitä nähdä, mutta tuntuihan tyttö puhuvan niinkuin ennenkin. Ei ollut itkua äänessä eikä sen erityisempää sävyä kuin muutenkaan.