"Vähän hiljaisempi taitaa kuitenkin olla", ajatteli emäntä illan kuluessa. Sääliksi rupesi jo käymään, jos tyttö suotta oli surua saanut. Emäntä oli siitä syystä tavallista ystävällisempi pitkin iltaa, ja kun toivotti hyvää yötä, lisäsi hän: "Huomenna, jos olet sukkela töissäsi, pääset kotona käymään. — Nuku hyvin!"
"Nuku hyvin", toisti Martta, ja ensi kertaa eläessään hän hymyili katkerasti. "Nuku hyvin"; juuri kun häneltä oli riistetty kaikki nukkumisen mahdollisuus. Ei häntä ennen ilo eikä suru ollut valvottanut, mutta nyt tuntuivat nuo sanat ilkeimmältä pilalta, niin kaukana uni oli hänen silmistänsä.
Nukkuako? Hän, joka oli kuullut joka ainoan sanan. Hän oli ensin aivan vahingossa joutunut kuulemaan, kun isäntä ja Antti alkoivat puhella. Hänen olisi silloin pitänyt poistua, sen hän tiesi, mutta uteliaisuus ja osanotto olivat häntä pidättäneet. Hän tahtoi niin mielellään kuulla, suostuisiko isäntä Antin pyyntöön vai miten kävisi. Antti oli aina hänestä ollut kuin veli. Veljenä oli hän häntä rakastanut, eikä hän muuta ollut ajatellutkaan. Mutta miksi sitten rupesi poskia äkkiä polttamaan, kuin olisivat ne olleet tulessa, kun hän kuuli mitä Antti sanoi? Tuntui siltä kuin veri olisi ollut tipahtamaisillaan poskipäiltä, niin niitä kirveli ja kuumensi.
Ja sitten nuo isännän sanat: "Piika miniäksi, piika miniäksi?" Kuinka ne repivät ja raastoivat sydäntä, joka vielä aamulla ei surua tuntenut. Eihän hän niin pitkältä ollut ajatellut. Hän vain oli Antista pitänyt ja tahtonut auttaa. Eikö sitä sitten saisi se, joka oli mökin lapsi ja palvelijantöitä teki?
Martta oli ensimmäisenä jalkeilla seuraavana aamuna. "Sinäpä olet valpas", kiitteli emäntä, "taitaa mielesi tehdä kotiin." — Ja niin tekikin.
"Voit olla, jos tahdot, vaikka muutaman päivän. Kyllä minä nyt yksinänikin tulen toimeen, kun ei ole erityisempää", lupasi emäntä. Martta kiitti ja sanoi mielellään olevansa. Itsekseen hän ajatteli, että kummallekohan helpotus oli suurempi, hänellekö, joka pääsi pois näkemästä — — vai emännälle, joka pääsi häntä näkemästä.
Antti ei tiennyt mitään Martan lähdöstä, ja kun illalla kaipasi, sanoi emäntä, että Martta oli kotonaan. Toisenakaan päivänä ei Marttaa näkynyt, ja silloin Antti arvasi, miten asia oli. Mutta kysyä hän ei tahtonut. Hänellä oli omat aikeensa toteutumaisillaan, ja kun Martalle vain saisi hyvästin sanotuksi, ei hän muusta välittänyt.
Viidentenä päivänä senjälkeen, kun Antti oli isälle esittänyt asiansa, teki hän lähtöä. Kaikki oli suostuttua ja suunniteltua. Eräs Ameriikassa ollut tuttava oli lähdössä merille ja oli luvannut opastaa Anttia ensin merille, sitten vaikka Ameriikkaan asti, jos tahtoisi. Hän oli luvannut ajaa kotoaan niin, että auringon nousun aikana olisi Teiton ohi vievän maantien varrella korkealla mäellä. Siellä ottaisi hän Antin rattailleen. He ennättäisivät puolenpäivän ajaksi pienelle laivalaiturille, sieltä eräälle asemalle ja sitten joutuisasti eteenpäin, kunnes saavuttaisivat sen laivan, johon Antin toveri aikoi juuri ennen tämän lähtöä. Passistakin oli toveri luvannut huolta pitää. Antin ei tarvinnut muuta kuin lähteä.
Isäntä ja emäntä nukkuivat vielä, kun Antti ikkunan kautta hyppäsi ulos huoneestaan. Hänellä oli pieni tavarakäärö kainalossa, siinä kaikki hänen matkavarustuksensa.
Aamu oli kirkas ja ilma uhkui kevään raittiutta. Päivä ei vielä ollut noussut, mutta heikko sarastus näkyi jo taivaanrannalta, ja kaukaa metsän rinteestä kuului heräävän lintuparven aamulaulu.