"Jahka nyt jaksan ja ehdin", lupaili emäntä. Mutta itsekseen hän päätti kirjoittaa oikein pian.
Juuri samoihin aikoihin, jolloin vanhemmat Annista puhelivat, tapahtui hänen tilassaan huomattava muutos. Hän oli laitokseen tulonsa jälkeen pitkän aikaa ollut vuoroin lapsimainen ja tyyni, vuoroin kokonaan raivo. Äidin toisen kerran käydessä oli häntä kohdannut tällainen raivopuuska, mutta kun hän siitä rupesi asettumaan, oli kuin entisyys olisi siirtynyt häntä lähemmäksi. Ollessaan lapsellisen tyyni ja hiljainen oli hän ennen aivan kokonaan unohtanut ajan yhteyden, sotkien nykyisyyttä ja menneisyyttä, miten vaan milloinkin päähän pisti. Nyt tuntui kuin se raivo, johon muisto entisistä ajoista oli hänet saattanut, olisi selvittänyt hänen ajankäsitteitään. Hän rupesi vähitellen tajuamaan, mikä suuri juopa erotti entisyyden nykyisyydestä, ja haparoiden hän etsi ajatuksissaan kummankin eri ajanjakson päätä, jotta saisi sen langan yhteen solmituksi, joka kerran — milloin ja mistä syystä, sitä hän ei muistanut — oli häneltä katkennut.
Tässä tilassa hän oli juuri niihin aikoihin, jolloin isä rupesi häntä taas kaipaamaan. Kevät, joka oli ollut hyvällä alulla jo aikaisemmin, oli kehkeytymisessään kesken jäänyt ja hidastunut pitkällisten kevätkylmien takia. Vasta kesäkuun keskipalkoilla pääsi lämmin oikein voitolle ja rupesi kuin taikavoimalla esiin loihtimaan umpussaan uinuvaa luonnon kukoistusta. Juhannukseksi kerkesi se paraiksi puhkeamaan. Tuomet kukkivat aivan valkoisenaan, täyttäen ilman huumaavalla tuoksullaan. Pihlajat kiirehtivät terttujansa terälle. Metsissä olivat mättäät kieloja, mesimarjankukkasia ja juhannuskukkia täynnä, ja siellä täällä yritti joku vanamo päätään nostaa sammalten ja puolukanvarsien keskeltä.
Anni oli raivokohtauksensa jälkeen kauan pysytellyt sisällä, aluksi pakosta, myöhemmin siitä syystä, että häntä pidätti joku eriskummallinen pelko ulos lähtemästä. Kun hän pitkän sisälläolon perästä vihdoin uskalsihe kävelemään laitoksen pihalle, oli hän ensin ovessa säikähtyneenä peräytyä. Päivän säteet hyppelivät hietikolla ja nurmi loisti mehevänä ja kirkkaan vihertävänä. Kesän kukoistus oli tuoreimmillaan, sen hän tunsi. Mutta missä ja milloin ennen oli hän tätä samaa kokenut? Hän oli kerran ennenkin iloinnut tällaisesta kukoistusajasta, kerran ennenkin sykähtelevin sydämin kuunnellut käen keväistä ja kaihokasta kukuntaa, kerran ennenkin iloinnut siitä, että päivä paistoi ja luonto vihannoi. — Missä? Niin, missä ja milloin? — Siitä mahtoi olla hyvin pitkä aika, sillä hän tunsi, että ajatus uupui, ennenkuin perille ehti.
Muutaman päivän kuluessa tottui Anni pihalla kävelemiseen. Hän vältti silloin seuraa eikä näkynyt mielellään puhuvankaan muiden kanssa. Hän kierteli vain ympäri pihaa ajatellen ja etsien sitä, mitä oli kadottanut. Mutta viimein hän kyllästyi siihen.
"Minun täytyy lähteä eteenpäin", sanoi hän äkkiä ja hän tunsi, että ehkä se, jota hän etsii, löytyy etempää, kun ei sitä pihasta löydy, jossa puhutaan, huudetaan ja pidetään monenlaista ääntä.
Hoitajatar oli kohta valmis lähtemään hänen kanssaan. Hän tiesi kuten toisetkin, että Anni oli parantumaisillaan, ja hän odotti pelon ja ilon vaiheilla päivää, jolloin ehkä saisi antaa yhden holhokeistaan — ja vielä rakkaimmistaan — terveenä takaisin elämälle.
"Mennään tästä", sanoi Anni ja kulki edellä. "Täällä on niin kaunista", lisäsi hän ja hymyili.
Toisella puolen laitosta oli valtamaantie, sen takana korkea männikkömetsä, toisella taas vesiväylä saarineen, salmineen ja niemekkeineen. Suoraan eteenpäin laitoksesta metsän reunustaman tien ja järvenrantojen välillä oli pitkä jono niittyjä ja peltoja, varsinkin niittyjä. Näille niityille päin, metsän rinteestä järven rannalle päin vievälle pienelle polulle kääntyi Anni kulkemaan, astuessaan tuontuostakin kumartuen poimimaan kukkasia tien varrelta.
"Minä muistan erästä kertaa", sanoi hän äkkiä, "mutta siitä on hyvin pitkä aika. En jaksa oikein muistaa milloin."