"Ehkä me vähän istumme tähän mättäälle", ehdotti hoitajatar. "Kesäkuuma väsyttää."
He istuutuivat, ja Annin silmä sattui hoitajattaren siniseen pukuun, joka kirkkaana paistoi vihertävällä mättäällä. Sekin muistutti jotain, mutta mitä?
Samassa rupesi kuulumaan laulua. Alempana, lähellä järven rantaa kapealla niityn kaistaleella, kulki lehmikarja laitumella. Nuori paimentyttö istui mättäällä lähellä aitoviertä. Hän se lauleli. Hän ei ollut enää pieni eikä kasvava tyttö, näytti pikemmin olevan noin kahdenkymmenen vaiheilla. Hän oli painanut päänsä käden varaan ja lauleli hitaasti ja surunvoittoisesti katseen seuratessa karjaa, joka hiljakseen maleksi ympäri ja jonka joukosta kello tuon tuostakin kilahti. Sävel, jota hän lauloi, oli tunnettu valssi, mutta se ei tuntunut tanssilta tytön sitä laulaessa.
"Hänellä on kaunis ja sointuva ääni", huomautti hoitajatar, katsoen Anniin. Tämä ei vastannut. Hänen katseensa oli kuin kiinni kytkeytynyt laulavaan tyttöön ja joka hermo oli jännittynyt. Sanat kuuluivat nyt selvään:
"Hiljaa, juurikuin lammen laine,
Syntyi lempeni ainoinen,
Syntyi lämmössä kevätpäivän
Kera kaunisten kukkien.
Sitten versoen vienoisesti
Loi se syömmehen kukkiaan:
Sulotoiveita, unelmoita,
Ikionnea ihanaa.
Sinisilmät ne loistavaiset
Sydänkukille päivää soi —
Sielun aattehet jalot, suuret
Lemmenliekin mun poveen loi.
— — —
— — —
Hiljaa, juurikuin lammen laine
Kuolee rantahan iltaisin,
Kuoli syömmeni kukat kauniit,
Iki-onneni ihanin."
Hoitajatar katsoi nopeasti ja tutkivasti Anniin, jonka sinisilmiin kyyneleet hitaasti nousivat. Hän ei ollut itkenyt sitten ensimmäisen vuoden, jolloin laitokseen tuli. Kyynelten lähde oli kuivunut muiston sametessa. Nyt elpyi kaikki hänessä taas uuteen eloon, elpyi kuin luonto, joka talven unesta oli noussut.