"Nyt hän muistaa", ajatteli hoitajatar ja samassa käänsi Anni päätään.
"Se oli suuri suru", sanoi hän. "Mutta minä olen iloinen, että jaksan muistaa."
"Surullisetkin muistot voivat olla meille iloksi."
"Niin, kun ne ovat rakkaita ja hyvin kauniita."
"Vieläkö istutaan tässä?"
"En tiedä. Minä tahtoisin niin mielelläni nähdä Teittoa ja äitiä kanssa."
"Kirjoitetaan heille, että tulevat hakemaan", ehdotti hoitajatar. Ja he nousivat, ruvetakseen astumaan takaisin kartanolle päin.
Kun tieto Annin parantumisesta saapui Teittoon, oli isäntä juuri ruvennut liikuskelemaan huoneissa. Enimmäkseen hän kyllä makaili, mutta oli kuitenkin vaatteissaan ja pääsi omin neuvoin astumaan.
Uutinen Annin parantumisesta vaikutti häneen edullisesti. Oliko se sitten ilo tyttären tervehtymisestä, joka häntä vahvisti, vai oliko se sitä, että se rauhoitti hänen omaatuntoansa, joka hänen näennäisestä välinpitämättömyydestään huolimatta sittenkin oli sairastanut sekä Annin että Antin kohtaloa, siitä ei edes emäntä selville päässyt. Isännän puheista päättäen saattoi uskoa sekä toista että toista. Mutta hyvillään hän oli joka tapauksessa siitä, mitä olivat Annista kirjoittaneet.
Kirjeessä sanottiin, että Annin hoitajatar, joka itse oli loma-ajalleen lähdössä, oli luvannut saattaa Annia osan matkasta, kunhan sitten äiti, jota Anni tuntui eniten kaipaavan, tulisi häntä vastaan. Kirjoitettiin vastaus ja suostuttiin siitä, missä ja milloin tavata. Sitten laittautui äiti matkaan.