Hiljainen hän oli ja vähän hermostunut kun läksi. Nähdessään Annin pääsi häneltä itku. Anni itse oli aivan tyyni ja hyvin hiljainen. Hän ei paljon uskaltanut ajatellakaan niitä erilaisia tunteita, jotka tänä hetkenä kuin tulvavesi olivat yllättää hänen sielunsa. Vielä vähemmin hän uskalsi yrittää pukea ajatuksiaan sanoiksi.
Annin hoitajatar seurasi syrjästä tapaamista, ja hän ajatteli itsekseen, että nähtyään perheen eri jäsenet, isän, äidin ja tyttären, ei hän voinut ihmetellä, että ristiriitaa ja sielun taisteluja saattoi syntyä heidän kodissaan.
"Hän on varmaan hyvä ihminen", sanoi äiti heidän erottuaan hoitajattaresta.
"Hän on ollut ainoa ystäväni ja oikea ystävä", sanoi Anni kiitollisena. Sitten hän rupesi kyselemään isästä, Antista ja kaikesta, mikä koski kotia ja tuttavia. Entisyyttä, mikäli se koski häntä itseään, hän karttoi puheessaan.
Äiti pelkäsi sitä, miten käynee kotona, jos isä ei ymmärrä vaieta silloin, kun vaieta pitäisi, vaan jos repäisemällä koskettelee arpeutumassa olevia haavoja. Mutta se pelko oli turha. Tauti oli häntä taltuttanut taikka se onnettomuus, johon hän tunsi osaksi olleensa syynä. — — Hän sekä liikkui että puhui hiljaisemmin, ja koko olento oli tavallista tasaisempaa. Anniin vaikutti tämä hyvää, ja hän liittyi isään jonkinmoisella hellyydellä, kuten ennen lapsuuden päivinä. Isänkin mieltä se liikutti, elvyttäen hänessäkin eloon samantapaisia tunteita, joita hän muisti tunteneensa siihen aikaan, jolloin Anni oli pieni ja isä alkoi ylpeillä hänen ymmärryksestään ja kauneudestaan.
Silmiin pistävän suuri oli kuitenkin se muutos, joka vuosien varrella tyttäressä oli tapahtunut. Isä ei voinut olla sitä huomaamatta, ja se antoi hänelle paljon ajattelemista. Hän muisti, miten Anni kerran pikkutyttönä oli puhaltanut saippuakuplia, miten hän oli riemuinnut, hypännyt korkealle ja taputtanut käsiään suurten, auringon säteiden kirjaamien pallojen lentäessä ilmassa. Isä oli silloin leikillään ojentanut kätensä ja särkenyt yhden kauneimmista. Ja miten haikeasti se lapsi oli itkenyt! Hän oli ollut niin ylpeä pallostaan, oli niin lujasti uskonut sen kuvastamaan kauneuteen, että isä ihan oli nauranut. — — Mutta nyt oli isä itsekin uskonut kuplaan, joka särkyi, oli vahvasti luottanut siihen, ettei hänelle voi koitua muuta kuin kunniaa ja iloa lapsesta, joka oli niin kaunis kasvoiltaan ja niin hyvälahjainen kuin Anni.
Mutta miten oli käynyt? Mitä oli kaikesta jäljellä? Eikö se näyttänyt yhtä hauraalta ja pian tyhjiin haihtuvalta kuin saippuakuplan siruset?
"Ei hän kauan elä, jos ei hän täällä kotona virkisty", päätti isä mielessään. Äiti ajatteli samaa, mutta hän sekä salasi että vastusti tätä ajatusta. Hän tahtoi uskoa, että pitkien ja kovien vuosien perästä ehkä onni vielä heille kaikille sarastaisi. Hän ei siitä uskostaan voinut eikä tahtonut luopua. Hänen täytyi siihen toivoonsa turvautua kuin hukkuva pelastushihnaan.
Heti Annin kotiin tultua kirjoitti äiti Antille, kertoi, että koti taas on onnellisempi kuin ennen, ja tiedusteli, eikö Antti jo ollut matkalla kotiinpäin.
Kauan kesti, ennenkuin vastaus saapui, eikä se, sitten kun tuli, oikein tyydyttänyt. Antti oli kyllä iloissaan Annin kotiintulosta ja kirjoitti kyllä, että mieli Annia nähdä, "minkälainen hän nyt on, kun minä jo olen aika mies", mutta kotiin ei Antti silti luvannut tulla. "Rakas sisar", oli hän kirjoittanut kirjeen loppuun erityisesti Annille. "Älä ole pahoillasi siitä, että en tule. Kaikki, mitä minä sinusta muistan, on hyvää ja kaunista. Minäkin tahtoisin palata hyvänä veljenä. Älä siksi pitkästy, jos minä viivyn."