"Mitä sinä siihen sanot?" kysyi hän lopuksi.
"Mitäkö sanon? Että minun puolestani on yhdentekevää, mitä tässä tehdään. Näkeehän sen joka ihminen, ettei tyttö enää kauan elä."
"Jos me suostumme, täytyy siitä jotain sanoa, ehkä se hänet vielä terveeksi tekee."
"Hyvä jos sulhanen Ameriikasta ehtii tänne hautajaisiin, sen sanon minä, uskotpa tai et."
"Älä nyt tuollaisia! Mitenkä siihen on sydäntäkään. Suostumus tässä on pääasia."
"Suostutaan sitten", sanoi isäntä. Mutta itsekseen hän mutisi, että sanansa syöjä ei hänestä tule sittenkään.
Äiti oli hyvillään asian onnellisesta ratkaisusta. Hän oli puolestaan valmis vaikka mihin, kunhan saisi Annin jälleen voimiin palautetuksi.
Jokin omituinen arkuus häntä kuitenkin esti ottamasta asiaa puheeksi. Anni näytti olevan täysin iloinen ja tyytyväinen sen johdosta, mitä äidiltä oli kuullut, ja sehän oli pääasia, ettei tytär surua kantanut. Joskus, kun hän itse panisi puheen alkuun, sopisi äidin lähemmin selittää, millä kannalla asiat olivat nyt ja mitä isä ajatteli.
Mutta Anni ei näkynyt tätä selitystä kaipaavan. Ainoa, mitä hän ikävöi, oli Alman käyntiä.
"Tiedätkö, mitä kylässä kerrotaan?" sanoi äiti kerran kotiin palattuaan, kun Anni taas kysyi Almaa. "Sanovat että pappilan Alma on aivan muuttunut. Liekö tullut vanhempiensa laiseksi vai mitä, mutta niin puhutaan. Sanotaan, että hän on ollut kihloissa ja se on purkautunut."