"Alma ei kertonut itsestään vielä mitään", sanoi Anni totisena ja arvellen. "Sanoi tuonnempana puhuvansa."
"Tokkopa tuo enää tänne tullee. Sillä lailla ne tekevät, kun sanovat mielen muuttuneen jumaliseksi."
Anni vavahti ja katseli pitkään äitiin. Tämä huomasi sen ja katui samassa sanojaan; mutta mitä tehdä, kun katkeruus aivan kuin itsestään taas oli sydämestä purkautunut ja sanat olivat tulleet sanotuiksi, ennenkuin hän muisti, että ne nyt koskivat Anniinkin, joka tiesi ja tunsi, mistä ja kenestä se katkeruus johtui.
"Kyllä Alma tulee", sanoi Anni hiljaa. Ja hän tulikin.
"Sinun täytyy nyt kertoa itsestäsi", sanoi Anni, pitäen ystävän kättä omassaan.
Alma kumartui lähemmä Annia. "Minä en voi", sanoi hän, "haava on kovin tuore. Viimein, kun olin luonasi, en vielä itsekään tiennyt, miten asia päättyisi. Nyt on kaikki selvillä, mutta minä en jaksa siitä paljoa puhua. Sen vaan sanon, että sinä Anni olet onnellinen. Sinulla on puhdas kuva siitä, jota olet rakastanut, ja se kuva on kaiken maailman kultia kallisarvoisempi. Tuhat kertaa onnellisempi olen yksin kuin toverin kanssa, jota en voisi kunnioittaa yhtä paljon kuin rakastaa, johon en voisi katsoa kuin siihen, joka on minua parempi, on itseäni ylempänä — — tai ainakin hätätilassa tasallani."
"Vilho on minua parempi kaikessa." Annin katse loisti kirkkaana.
"Niin, ja siksi sinä olet onnellinen. — — Mutta on minullakin nyt onnea, jota en ennen ole omistanut. Jaksatko sitä kuulla?"
Anni nyykäytti päätään ja Alma jatkoi. "Luin näinä vaikeina aikoina erään runon, jonka pääsäveleenä on selitys surujen tarkoituksesta. Sen totuus on tuottanut minulle paljon lohdutusta ja ennen kaikkea se, että olen saanut kokea mitä siinä sanotaan."
Anni katseli Almaa herkeämättä kuin koettaen huomata ja ymmärtää, mitä liikkuu ystävän sielun syvyydessä hänen puhuessaan. "Kerro enemmän", pyysi hän hiljaa.