"Opin ymmärtämään, että taisteluilla on tarkoituksensa, surulla siunauksensa", jatkoi Alma, "ja kun sen on oppinut, saa ihminen rohkeutta elää, voimaa rakastaa. Minusta oli elämä yhteen aikaan mitätöntä ja arvotonta taistelua. Nyt se on minusta suurta, sillä näen heijastuksen Jumalan suuresta tarkoituksesta, kun hän loi meidät kuvakseen, pyhäksi ja puhtaaksi sukukunnaksi, joka hänen tahtoaan täyttäisi maan päällä. Olen surussani löytänyt iäisen onnen ja autuuden, löytänyt hänet, joka on tie, totuus ja elämä."
Anni ei vastannut mitään, ääni salpautui mielenliikutuksesta. Käsi vain tavoitti ystävän kättä.
"Etkö sinä käy enää?" kysyi hän, kun Alma teki lähtöä.
"Käyn toki. Enhän minä paljon ehdi muuttopuuhissa, mutta hyvästille tulen ainakin, ehkä jo ennenkin."
Äiti näki, että ero Almasta koski Anniin enemmän kuin tämä voimiensa puolesta olisi sietänyt. Hän koetti sentähden tehdä, minkä taisi, kääntääkseen Annin ajatukset toisaalle. "Piankohan pitkän matkan vieras tullee", arveli hän Alman viime kerran lähdettyä Teitosta.
"En tiedä", sanoi Anni alakuloisesti. "Alma kyllä kirjoitti, mutta hän pelkää, että kirje on joutunut teille tietymättömille. Vastausta ei kuulunut."
"Kyllä se tulee", lohdutti äiti. Mutta itsekin ajatteli hän huolissaan, miten pitää Annia hengen ja ruumiin puolesta voimissa, jos ei mitään vastausta tulisi.
Kun ei puhe Vilhon tulosta Annia huvittanut, rupesi äiti koettamaan virkistyttää häntä kertomalla Antista. Tässä hän sai avukseen kirjeen, joka kesän keskipaikoilla saapui Antilta. Siinä lupasi hän syksypuolella palata kotiin. Hän kertoi muuten matkoistaan entiseen hauskaan tapaansa. Monenlaisissa paikoissa hän oli ollut, monenlaista työtä tehnyt. "Ei ollut rikastunut, ei rakastunut", mutta hyvin toimeentullut, paljon oli nähnyt ja paljon oppinut. Niin hän kirjoitti.
Annia huvitti kirje kovasti, ja hän rupesi sen jälkeen usein puhumaan
Antin kotiintulosta.
"Sinä näyt siitä enemmän iloitsevan kuin Ameriikasta tulijasta", sanoi äiti kerran piloillaan.