Anni katsoi äitiin, puhuiko tämä tosissaan. "Jonka rakkaampi tulija, sen vaikeampi odotus", sanoi hän ja käänsi puheen taas Anttiin.
"Minä luulen, että Martan täytyy muuttaa meiltä elokuun lopulla", sanoi emäntä illemmalla, kun he kahden Annin kanssa olivat kamarissa.
"Miksi niin?" Anni katsoi ihmeissään äitiin. "Anna hänen olla, hän on aina ollut minulle niin rakas."
"Sehän se ikävää on, jos sinä rupeat kaipaamaan. Mutta minä en ymmärrä, miten muuten asettaa."
"Ja miksi niin?"
Emäntä vähän epäröi, mutta sitten hän ajatteli, että paras kun sanoo niinkuin on. "Enhän minä tiedä, mutta Antti ja hän tuntuivat olevan kovin hyvissä väleissä. Siitä voisi pahempaakin tulla. Parempi vara kuin vahinko."
Mutta Anni katsoi pitkään. "Äiti, jos Antista on tullut kunnon poika, niin eihän sinun tarvitse pelätä. Ja jos pitävät toisistaan — —"
"Kyllä sinä tiedät, ettei isä siihen kuitenkaan suostu."
Anni nousi istualleen vuoteessa. Helakka kuumeinen puna hehkui poskilla. "Isä vastustaa, sinä et sano mitään, suostut vain sydämessäsi isän tahtoon. — Niin se on ollut ennenkin. — Kuinka teillä on sydäntä?"
"Lapsi, lapsi!"