"Eikö ollut niin sitten? Isän kielto ei ollut sinulle vastenmielinen?"
"Minä en silloin ymmärtänyt, en tiennyt, mutta nythän sekä isä että minä ajattelemme toisin." "Isäkin?" "Niin isäkin."
Anni vaipui takaisin vuoteeseen. "Jospa hän vaan joutuisi pian, oikein pian! Olenhan jo odottanut niin kauan."
"Hän ehkä odottaa, kunnes tulet terveeksi." "Niin." Anni taas ilostui niin, että leimahti puna poskille. "Minun täytyy joutua, ettei hänen vuorostaan tarvitse minua odottaa."
Emäntä toivoi, että Anni unohtaisi Martan, kun puhe kääntyi Annin omiin asioihin. Mutta se toivo petti. Anni oli päättänyt, ettei hän sitä asiaa hevillä heittäisi, ja kohta kun tilaisuus tarjoutui, otti hän sen taas puheeksi.
"Miksi isä sitten vastaan olisi?" "Etkö sinä kysymättä arvanne?" "Arvo ja varallisuusko sitten kaiken määrää?" "Niinhän se enimmäkseen on." "Ja sinäkin hennoisit olla vastaan?" "Se on aina ollut vikojani, että minäkin olen teistä lapsista liikoja toivonut."
"Toivonut onneamme, eikö niin?"
"Niin, mutta arvokkaampaa kuin muilla."
"Ja kuitenkin — —." Lause jäi Annilta kesken.
Hän ei voinut jatkaa, ei voinut sanoa, että äiti oli heidän onnensa tielle asettunut, kun ei onni tullut aivan siinä muodossa, jota äiti toivoi. Mutta äiti ymmärsi, mitkä sanat olivat kesken katkenneet, ja se pisti kuin puukko hänen sydämeensä.