"Jos he nyt rakastavat toisiaan", alkoi Anni hetken vaitiolon perästä.
"Eihän nyt sitäkään tiedä. He olivat kumpikin niin lapsia vielä silloin. Puolessa kolmatta vuodessa voi paljon muuttua. Toimittaisin nyt vain varalta Martan jonnekin edemmä, ettei tästä taas uusi onnettomuus alkuansa saisi."
"Entä Leena, mitä hän sanoo?"
"Hän kiittää, jos toimitan Martalle hyvän paikan. Eihän köyhän lapsi jouda työttömänä olemaan."
"Ja siksi täytyy tyytyä vaikka mihin?" "Kyllä minä hänelle hyvän paikan toimittaisin. Tiedät sinä, että aina olen hänestä pitänyt."
"Minä olen häntä rakastanut kuin sisarta. Mutta en sittenkään saa pitää." Anni sanoi sen melkein kuiskaamalla, mutta äiti kuuli kuitenkin.
"Et sinä tuollaista puhuisi, jos tietäisit, miten raskas minun on olla. Kaikkihan minä sinulle antaisin — — mutta voitko tunnollesi ottaa toisten onnettomuuden."
Silloin Anni kohousi kyynäspäilleen ja katsoi kirkkaasti äitiin: "Äiti, minä olen omaa onneani niin kauan saanut odottaa. Kyllä nyt voin heidänkin onneaan odottaa. Minä tiedän että se tulee — —."
"Joll'eivät tulle molemmat liian myöhään"; sanoi äiti itsekseen.
15.