Syksyllä, kun koivut olivat käyneet kellahtaviksi ja pihlajat punoittivat metsän rinteessä, tuli Antti. Hän oli lähtenyt keväällä, palasi syksyllä. Hän oli lähtenyt poikana, josta ei tiennyt, mikä hänestä muodostuisi. Hän palasi miehenä, joka tiesi mitä teki ja tahtoi, tiesi mikä hänellä määränä oli ja miten siihen pyrkiä. Hän oli harteva ja kookas. Kasvonpiirteet olivat entistä säännöllisemmät, kasvot päivettyneet ja ruskeat, tukka tuuhea ja kihara. Tummat silmät säkenöivät voimaa ja elämänhalua. Hänen uhkea olentonsa oli täydellinen vastakohta Annille, joka makasi vuoteellaan taudin kuihduttamana, hipiä hienona ja läpikuultavana kuin vahakuvalla, kuopilleen painuneet silmät suurina ja yliluonnollisen kirkkaina. Ei olisi kukaan uskonut sisareksi ja veljeksi, kun yhdessä näki. Vaihdokkaaksi oli Annia pienenä sanottu, ja vaihdokkaana hän pysyi, vieraana, joka vain käymä tieltä oli kylään poikennut.
Yhtä erilaisia kuin sisar ja veli olivat, yhtä hyvin sopivat he yhteen. Annia oli aina uutuus viehättänyt, ja veljen reippaat kuvaukset vieraista maista ja vieraiden kansojen tavoista toivat raittiin tuulahduksen hänen tautivuoteelleen. Ne lyhensivät odotuksen ikävää ja vaikuttivat hänen riutuvan ruumiinsa voimiin kuin puhallus sammuvaan hiillokseen.
"Olisit tuonut Vilhon mukanasi", sanoi hän kerran veljelle.
"Jos vaan olisi tuotavissa ollut, niin totta olisin kantanut ihan rinnallesi."
"Minä soisin, että teistä tulisi tuttavat. Minusta oli aina kuin olisin oppinut ja tullut paremmaksi hänen seurassaan."
He olivat molemmat ääneti. "Ja sellaisen sen aina olla pitääkin, jota rakastamme enemmän kuin muita." Anni sanoi sen hiljaa, uneksiva katse silmissään.
"Onko tämä olevinaan resepti?" Antti katsoi veitikkamaisesti sisareen.
"On."
"Lääke on annettava ajoissa, muuten se ei vaikuta."
"Eihän sinun niin pahasti liene?"