"Pahasti on", sanoi hän nauraen.
"Älä nyt lähde pakoon luikertamaan. Puhuthan minulle, ainoalle sisarellesi?"
"Että saisit antaa neuvoja, niinkö?"
"Kokenut kaikki tietää, vaivainen kaikki kokee." Anni hymyili surunvoittoisesti.
Silloin kävi Anttikin totiseksi. "Eihän tuosta paljon puhumista ole.
Minä olen tainnut sinun askeleissasi astua enemmän kuin hyvä onkaan."
Anni oli jo melkein jäljillä, mutta hän tahtoi varmuutta. "Ethän ole matkoillasi — —?"
"Mitäpä niistä — suomalaiselle. Se, jonka kanssa leikit on lyöty ja kiistat kiistelty, on ainakin tuttu. Siitä tietää minkä saa, tietää paheneeko vai paraneeko hänen rinnallaan. Mutta mökin tytär on, näet sä, halpa rikkaan talon tulevalle isännälle, vaikka olisi isäntää kymmentä kertaa parempi."
"Kyllä rakkaus voittaa, jos se vaan oikeata on. Me tulemme molemmat onnellisiksi yht'aikaa, sen uskon." Anni puhui nopeaan ja vaivalla.
Antti katsoi häneen ja tunsi sydäntä kouristavan. Jos tulisi hänen onnensa samanlaiseksi kuin Annin, eipä sitä silloin kannattanut odottaa. Mutta kenellä olisi sydäntä kuolevalta riistää ainoata ajallista iloa, joka hänellä oli, hänen toivoansa. — —
"Et sinä minua ehkä ymmärtänyt", jatkoi Anni, "mutta katso, ajattelin että, kun Vilho tulee, niin kaikki tulee hyväksi. Kun isä ja äiti näkevät, miten onnellisia me olemme, taipuu heidän mielensä ja sitten — — tekin — — Niin minä tiedän, että Vilho tekee kaiken hyväksi, mutta kun hän vaan joutuisi!"