Äidin mentyä hän rupesi isälle lukemaan, kunnes sai tämän tyynnytetyksi. Sitten hän meni äitiä etsimään nähdäkseen, eikö voisi häntä jollain tavoin auttaa.
Illemmalla, kun kaikki taas olivat yhdessä, oli olo entisellään, mutta
Antin mieleen jätti kohtaus kolottavan muiston.
Nytkin se taas heräsi uudelleen, kun hän näki isän keppi kädessä köpittävän edestakaisin pihalla. "Semmoista siitä sitten taas tulee, kun minä rupean Martasta puhumaan", ajatteli hän. "Ei tahdo toinen eikä toinen, mutta syy on sittenkin syydettävä omilta toisen niskoille."
Antti nykäisi ohjasten periä, niin että ruuna pysähtyi tuohon paikkaan.
Se ei ollut tottunut siihen, että nuori isäntä repi sen suupieliä.
Sentähden hämmästyi se nykäystä niin, että oli työnsä kesken jättää.
"So, so, astuhan", kehoitti Antti lauhkeasti. Hän häpesi sitä, että äkkipikaa oli suuttunut ja antanut ruunankin sitä tuntea. Ruuna arveli hetken, päätti sitten, että nykäys oli sulaa erehdystä isännältä, ja läksi sitten tasaisesti ja verkalleen taas astumaan.
Mutta Antin oli äkkiä vallannut ikävä Marttaa. He olivat harvoin nähneet toisiaan talven kuluessa ja silloinkin aina pikipäin vaan. Se oli usein tuntunut vaikealta, mutta rauhan vuoksi he pysyivät erillään ja ulkonaiset olosuhteetkin olivat heitä auttaneet, Martta kun sitten syksyn oli etäisessä herraskartanossa palveluksessa. Hän ei usein päässyt kotona käymään, eikä sattunut Antti aina silloinkaan näkemään. Pitkää oli ero ollut, mutta olihan sitä kuitenkin eteenpäin päästy. — Mutta nyt oli kevät —: —
"Minun täytyy saada tavata häntä", sanoi hän päättävästi. "Hän on ainoa, josta minä välitän, on ollut leikkitoverini lapsesta asti ja ainoa, jonka seura aina on tehnyt minut hyväksi. Minä olen jo odottanut kyllin kauan, nyt minun täytyy saada hänet."
Hän painoi auran pontevasti peltoon, mutta se ei liikahtanut. Kivikö lie vai kanto edessä ollut, mutta väistyä sen piti. Hän ei hellittänyt. Esteiden täytyi tieltä, hän oli sen vahvasti päättänyt. Ruumis oikein vapisi, kun hän pani kaikki voimansa liikkeelle.
— Auttoipas viimeinkin! Hän huoahti ja antoi ruunankin huoahtaa, kun este vihdoin oli tieltä pois. Sitten hän rupesi miettimään, milloin ja miten saisi tavata Marttaa.
Jos hän menisi kirkkoon sunnuntaina? Mutta sen tuuman hän hylkäsi. Jos hän Martan tapaisikin siellä, ei se häntä auttaisi. Martta vietäisiin isäntäväkensä hevosella takaisin tai jos kotiin lähtisikin käymään, ei hän kuitenkaan ihmisjoukosta lähtisi Antin kanssa kahden kulkemaan.