Sitä vastoin päätti Antti mennä häntä metsäpolulle vastaan. Jos hän kirkolta tulisi kotiin, tulisi hän varmasti sitä tietä. Siellä he saisivat paremmin kahden puhella ja siellä olisi Martan vaikeampi häntä karttaa, kun ei näkisi, ennenkuin eteen astui.
Antin tuli oikein hyvä olla, kun oli päässyt päätökseen. Nyt hänen ei siis muuta tarvinnut kuin odottaa sunnuntaipäivää.
Ei kukaan sinä sunnuntaina lähtenyt Teitosta kirkkoon. Isäntä makaili enimmäkseen sängyssään ja äiti istui väsyneen ja kärsivän näköisenä pienessä keinutuolissa, joka oli ollut Annin oma. Antti luki saarnaa heille.
"Tämän jälkeen he varmaan nukkuvat kumpikin" päätti hän itsekseen kesken saarnan lukua. Ei hänellä ollut paha omatunto, mutta vähän oli kuitenkin levoton mieli siitä, että mitenkähän koko tuuma onnistuu. Tapaako hän ensinkään Martan ja jos tapaa, saako puhutuksi — —
Hän oli jo puolitiessä metsäpolulla, kun kuuli risahduksen. Hän pysähtyi ja kuulosti. Eiköhän vaan ollut joku tulossa?
Nyt hän saattoi erottaa lähenevät askeleetkin. Hän seisoi aivan hiljaa ja liikahtamatta, kunnes tien käänteessä näki tulijan. Se oli Martta. Muutamin harppauksin hän oli luona.
Martta pysähtyi paikalla, nähdessään Antin. Hän seisoi hetken kuin siihen paikkaan kytkettynä, sitten hän äkkiä kääntyi, aikoen kiiruhtaa takaisinpäin. Mutta Antti ennätti eteen. "Martta, sinä et saa!"
"Minun täytyy."
"Anna minun ensin puhua. Minä olen jo niin kauan odottanut ja väistynyt. Nyt täytyy saada puhua."
"Ilman vanhempiesi lupaako?"