"Vielä minä sen luvan hankin."
"Sinä et tunne heitä." Martta kääntyi poispäin.
"Kuules Martta", Antin ääni värähti veitikkamaisuudesta. Hänet valtasi silmänräpäyksessä sanomaton ilo. Hänestä Martta oli niin kaunis tuossa seisoessaan, kun aurinko paistoi aivan hänen päälaelleen ja haavan lehdet värähtivät ja vapisivat hänen takanaan kuin leikkien hänen kulmillaan.
"Tahdotko sinä jäädä vanhaksipiiaksi?"
Martta kuuli että äänessä oli naurua. Hän käänsi kasvonsa Anttiin, ja nekin paistoivat ilosta ja veitikkamaisuudesta. "En."
"Et millään ehdolla?"
"Mieluummin kuin otan miehen, josta en pidä." Hän kävi vakavaksi siinä samassa.
Antti hypisteli haavan lehteä kädessään. Se ei ollut hänelle mieluinen vastaus. Hän oli jo ajatellut, mitä sanoisi, jos Martta vielä jatkaisi leikkiä ja sanoisi että "en". Mutta nyt täytyi keksiä jotain muuta.
"Jos et sinä tahdo jäädä naimattomaksi, etkä huoli miehestä, jota et rakasta, täytyy sinun ottaa minut." Hän koetti hymyillä, vaikka tunsi, että jo itsekin rupesi käymään totiseksi.
"Ei ilman vanhempiesi suostumusta. Siitä ei koskaan tule hyvää.
Vanhemman siunaus se lapsille kodin rakentaa."