"Siunaus", toisti Antti, ja hän tunsi, että ääneen tuli katkeruutta.
"Entä jos heillä ei olekaan siunausta, vaan kirousta antaa."
"Älä puhu niin kauheita."
"Joka sen on tuntenut, se niin puhuu. Sinä tunnet, minkä arvoinen vanhempien siunaus on. Minä, miten tavaran kirous painaa."
"Ei tavara ole pahaksi." Martta tunsi vapisevansa, vaikka koetti pysyä tyynenä. "Sillä voi tehdä niin paljon hyvää."
"Miksi et tule sitten tekemään? Miksi sinä pelkäät?" Antin ääni oli kova.
"En pelkää minä taloa enkä tavaroita, mutta vanhempiasi. Eikö heillä jo ole ollut surua tarpeeksi. Ajattele heitä, ajattele Annia."
"Siksi tahdon tuoda heille tyttären taloon."
"Mökin lapsen, piikatyttösen." Martan huulet rupesivat vapisemaan. Hän tunsi, miten hän Anttia rakasti, ja tunsi, ettei kauan enää voi lujana pysyä, "Sinun täytyy antaa minun mennä", sanoi hän hätäisesti, "sinä et tiedä mitä teet."
"Minä tiedän." Antti tarttui kaksin käsin hänen käteensä. "Minä tahdon, että se mökin lapsi tuo siunauksen minun kotiini ja onnen minun sydämeeni." Hänen äänensä sointu oli syvä ja lämmin.
Martta tunsi, että hän vapisi kuin haavan lehdet, jotka kohisivat tuulessa, vapisi voimain ponnistuksesta, jota vastaanpaneminen häneltä kysyi, vapisi suuresta, pyhästä ilosta, jota nuo Antin sanat hänen sydämeensä soittivat.