Antti piti yhä hänen käsiään omissaan, mutta ei kumpikaan saanut puhuttua. Vihdoin katkaisi Antti äänettömyyden. "Minä tunnen, että sinä voitat. Sinun täytyy saada mennä nyt. Mutta minäkin olen saanut puhua asiani. Muista sinä, että minä en väisty. Minä tulen takaisin heti, kun voin." Hän laski Martan kädet irti ja väistyi tieltä. "Nyt olet vapaa", sanoi hän ja koetti naurahtaa, "vapaa menemään luotani."
Silloin Martta äkkiä kohotti katseensa Anttiin, silmänräpäykseksi ainoastaan, mutta he tunsivat kumpikin, että he eivät olisi kestäneet enempää.
"Hyvästi", kuiskasi Martta ja kääntyi juoksujalkaa lähtemään.
Antti jäi tielle katsomaan hänen jälkeensä. "Piikatyttö, mökin lapsi", toisti hän itsekseen ja tunsi rintansa ylpeydestä ja onnesta paisuvan, sillä se mökin lapsi oli hänestä kuningattaria korkeampi ja jalosukuisia jalompi.
Siitä pitäen, kun Antti oli tavannut Martan metsäpolulla, ei tämä enää Anttia pakoillut. Usein he eivät yhdessä olleet, mutta kun olivat, olivat he vapaasti, tuntien, että kaikki oli molemmin puolin selvillä. Martta tunsi, ettei Antti kuitenkaan väisty; mitä siitä sitten hyötyä, että hän panee vastaan. Valhe se olisi ollut, jos hän olisi kieltänyt rakastavansa Anttia, eikä valheesta apua, vaikka se olisikin hyvässä tarkoituksessa sanottu. Paras tunnustaa asia niinkuin se oli ja valmistautua vastaanottamaan, mitä siitä tulisi.
Antti oli kohta tavattuaan Martan metsässä aikonut ilmaista mielensä vanhemmille, mutta kun hän tuli kotiin, virui isä ähkien vuoteella ja äiti luki taas postillaa. Antti näki, että äidin silmäluomet punoittivat ja poskipäillä hehkui helakan punaiset pilkut. Kaiketi oli vanhempien välillä taas ollut kiivas sananvaihto, sitä ainakin tiesi se, että isä tautiaan valitteli ja äidin täytyi lukea saarna uudelleen.
Antin mieli muuttui samassa, kun hän näki tämän. Ruveta nyt puhumaan siitä, mitä hänellä oli sydämellään, uskoa pyhimmät toiveensa ja parhaat aikeensa äidille, jonka mieli oli epäsointujen katkeroittama, ja isälle, joka ei ajatellut muuta kuin itseään, omaa sairauttaan ja omaa suuttumustaan, sitä hän ei voinut. Oli niitä ristiriitaisuuksia tarpeeksi muutenkin. Miksi uusia tuoda esiin. Olkoot peitossa niin kauan kuin pysyvät. Tasoitelkoot isä ja äiti välejään, koettakoot päästä sopusointuisammalle mielelle ja surkoot Annia vielä rauhassa vähän aikaa. Sittenkun Antti ei enää muuta voi, silloin hän puhuu, sanoo että "onhan teillä vielä lapsi elossa, ajatelkaa häntäkin. Antakaa minun ottaa osani, jota jo kauan olen odottanut, niin tuon teille tyttären, josta tulee vanhuutenne ilo ja turva."
Äidillä ei ollut vähäistäkään aavistusta näistä Antin aikeista. Hän oli Annin kuoleman jälkeen siksi murtunut, ettei kyennyt nykyisyyttä eikä tulevaisuutta ajattelemaan. Tulevaisuutta ei ollut hänelle olemassakaan. Nykyhetken työt ja tehtävät hän täytti konemaisesti. Menneisyys yksin oli hänelle elävä todellisuus, ja siinä hän eli. Pala palalta toisteli hän mielessään sekä Annin että oman elämänsä. Hän poimi erilleen kaikki hyvät ja valoisat muistot ja kokosi yhteen samoin kuin surullisetkin. Hän hautoi mielessään kaikkea sitä, mikä oli ollut katkeraa ja vaikeata, koetti löytää syyn ja selityksen siihen, miksi kaikki onnikin hänen tiellään oli onnettomuudeksi muuttunut, ja se kevensi samalla kuin katkeroitti, kun hän löysi jonkun, jota syyttää siitä, mitä oli tapahtunut.
Ja kun katkerat muistot oli läpikäyty, tuli valoisain ja kauniiden muistojen vuoro. Niitäkin hän hartaasti keräsi kokoon, toisteli mielessään ja katseli samanlaisella haikealla hellyydellä kuin Annin jättämiä pieniä muistoja. "Jos vaan silloin olisin ymmärtänyt, jos vaan silloin olisin tiennyt." Se ajatus tunki väkistenkin mieleen.
Suru Annin tähden teki äidin araksi hänen suhteessaan Anttiin. Miksi hän lähestyisi, miksi osoittaisi hellyyttä ja kiinnittäisi sydämensä poikaan? Ei siitä muuta kuitenkaan ollut kuin katkeruutta ja surua lopuksi. Jos hän jotakin toivoi elämältä tai ihmisiltä, oli tuo toivo jo takeena pettymyksestä. Niinkuin hyinen halla hiipii juuri sinne, missä enin vaivaa on uhrattu, enin työtä tehty ja missä satoa enin toivotaan, niin kajosi surukin siihen, mikä hänestä oli mahdotonta jättää, iski suoraan ja varmasti kuin olisi hänen rakkautensa ja toivonsa leimannut juuri sen kohdan, johon olisi iskettävä ——. Hän oli tätä siksi paljon jo kokenut, ettei enää tarvinnut todistuksia. Siksi hän sulki sydämensä oven varmasti ja lujasti kuin se, joka tietää yksin lukkojen takana löytävänsä ainoan turvapaikkansa.