"Sinä?" Äiti katsoi taas pitkään. "Sopisi sinun paremmin muuta tehdä."
"Ettäkö minä muka en kelpaisi ruista katkomaan Mäntyvaaran pellolta?"
"Sinä olet siihen liiankin hyvä."
"Niin hyväksi minä toivottavasti en koskaan tule, että maatyö olisi minulle häpeäksi!" Hän oli jo ovella menossa, mutta kääntyi takaisin. "Sitä mieltä ollaan paljon nykyaikana. Moni pitää työtä huonona ja itseään hyvänä, mutta semmoista poikaa et minusta saa. Ethän sinä tahtoisikaan, äiti?" Hänen äänensä kävi helläksi, vaikka samalla kajastui kuin pelkoa viime sanojen väreessä.
"Sinä olet lukenut niin paljon." Äiti vältti hänen katsettaan.
"Sentähden ymmärrän vähän työn arvoa."
"Voisit ehkä toisellaistakin työtä tehdä. Sinä tiedät, että minä kasvoin toisissa oloissa, ehkä se teihinkin on vaikuttanut."
"Sinä olet antanut meille halua pyrkiä eteenpäin elämässä ja sinä olet opettanut meitä rakastamaan hyvyyttä, puhtautta ja sydämen jaloutta. Se halu ei kuole maatöissä." Taas kävi Antin ääni niin pehmeäksi ja helläksi.
"Niin, niin, mene vaan." Äiti kääntyi kiireesti poispäin. Mutta kun Antti oli sulkenut oven, kiiruhti hän ikkunaan nähdäkseen hänet vielä vilahdukselta. Tuo poika, tuo poika, kuinka hän kolkutti sydämen ovella, kun näytti tuon lämpimän kauniin puolensa, kuinka silloin toivo väkisinkin tahtoi herätä ja huutaa että "tuosta, tulee vielä vanhusten ilo ja turva". Mutta korva oli tukittava ja ovi salvattava kiinni, sillä toivoa ei ollut elämässä muuta kuin pettymysten edelläkävijänä, eikä iloa muuta kuin surun sanansaattajana. "Tiedänhän minä sen, kun oma onni kolkuttaa hänen ovellaan, silloin hän sen ottaa, vaikka se olisikin minun surmani."
Emäntä vetäytyi hätäisesti pois ikkunasta, ettei Antti ohi ajaessaan näkisi. Mutta Antti oli jo nähnyt ja nyökkäsi iloisesti päätään. Silloin toivo taas kolkuttamaan, että jos kuitenkin, jos säästyisi kerran särkymättä, se mikä oli kaunista ja hyvää —